Viime viikoina Suomessa käyty julkinen keskustelu vanhustenhoidon puutteista on syystäkin järkyttänyt ihmisiä. Samalla monia on turhauttanut ajatella, että lukuisat omaiset ovat vuosien ajan koettaneet tuoda esiin tietoa epäkohdista, mutta julkisuudessa on keskitytty yleensä pääosin aivan muihin asioihin. Vanhustenhoidon epäkohtia, niin yksityisellä kuin julkisella puolellakin, on jatkuvasti esiintynyt.

Yhteiskunnan sivistystason mittaa se, miten se huolehtii vanhuksistaan. Tämän maan rakentaneita ihmisiä kohtaan meillä on kunniavelka, ja yksinomaan juuri heitä. Yhteiskunnalla on tuntunut olevan rahaa kyllä moneen muuhun asiaan. Kuntatalouden vaikeudet ovat ajaneet monet kunnat hakemaan säästöjä yksityistämisen kautta, mikä on ollut sinällään ihan ymmärrettävää. Yksityistämisen kiihkossa on kuitenkin hyvä myös muistaa, että voitontavoittelu ja hoivapalvelut eivät kauhean hyvin sovellu yhteen. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on lähdetty siitä, että tietyt peruspalvelut ovat julkisen vallan vastuulla. 

Uskon, että käyty julkinen keskustelu on lisännyt painetta siihen suuntaan, että hallitsematonta voitontavoittelua suomalaisten sairauksilla halutaan nyt aiempaa päättäväisemmin ehkäistä.

Omasta kokemuksesta voin samalla todeta, että täydellistä hoito ei toki aina ole julkisellakaan puolella, vaan vaatii usein omaisten todella voimakasta aktiivisuutta ja jopa painostusta, että hyvä hoito saadaan toteutettua. Yksityisiä toimijoita ei terveysalallakaan pidä automaattisesti nähdä mörköinä. Mutta yhä useampi suomalainen kokee, että yksityistäminen ja yhtiöittäminen alkaa mennä liian pitkälle.

Vanhuspalveluiden, omien kunniakansalaistemme hoitaminen, on tavoite, jonka tulee mennä kärkitilalle resursseja jaettaessa. Viime viikolla Helsingin Sanomissa uutisoitiin: "Vanhustyön emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelän mukaan Suomella on kaksi vaihtoehtoa: joko sanoudumme irti ihmisoikeussopimuksista tai laitamme vanhustenhoidon oikeasti kuntoon."