Uzbekistanin presidentti Karimov kuoli viime viikolla. Hän oli vanhempiensa lastenkotiin hylkäämä poika, joka nousi köyhyydestä maansa ehdottomaksi hallitsijaksi. Häntä voidaan yhtältä pitää määrätietoisena johtajana, joka johti maansa itsenäisyyteen Neuvostoliitosta ja piti äärimuslimit kurissa - toisaalta kovana diktaattorina, joka tukahdutti lehdistönvapauden ja vainosi armotta maan oppositiota.
Joka tapauksessa hänellä oli kaikki maallinen mahti maassaan tiukasti käsissään yli 25 vuoden ajan. Sitten yhtäkkiä aivohalvaus kaatoi hänet, ja vaikka eri puolilta maailmaa lennätettiin lääketieteen huippuosaajia, päättyi hänen mitä vaiherikkain elämänsä. Nämä suurten kansanjohtajien kuolemat jotenkin aina pysäyttävät muistamaan, että mahtavinkin meistä kerran poistuu ja miten hauras elämänlanka lopulta onkaan. Kunpa sen aina muistaisimme! Ei elämää pidä elää kuolemaa peläten, mutta kuitenkin on oltava aina valmiina lähtöön.
Tulee mieleen psalmista 90: "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."
Ja Vapahtaja itse kertoo vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." (Luuk. 12:16-21)
