Vas. kuvassa olen Viljon kanssa pilkillä Kemijoen jäällä, oik.kuvassa Viljo ja hänen vaimonsa Elvi Levärannalla.

* * *

Tänään sain suruviestin kotikylän miehen, isovanhempieni asuman vanhan sukutilamme hyvän naapurin Viljo Väisäsen poismenosta.

Muistan lämmöllä Viljoa eli "Vilkkiä", jonka leppoisan humoristinen olemus kävi tutuksi jo lapsuusvuosiltani. Hänen kotiaankin kutsuimme hänen mukaan usein "Vilkkiläksi". Monesti hän tuli mummolaan ja vaihtoi kuulumisia myhäillen. Leväranta on pieni maalaiskylä, jossa naapuriavun kaltaiset hyveet ovat edelleen arvossaan. Toisten ihmisten auttaminen ei ollut Viljolle vierasta. Kylä on elävä yhteisö, voimavara ja tukiverkko.

Viljo oli niin keskeinen osa Levärantaa, toimien aikanaan mm. kylätoimikunnan johdossa, niin että on ihan vaikea kuvitellakaan kylää ilman häntä. Monet kerrat hänet sai tavata kylämme yhteisissä riennoissa, niin erilaisissa juhlissa kuin poliittisissakin tilaisuuksissa, ja toki myös lukuissa tapahtumissa laajemminkin paikkakunnalla. Vielä viime kevään eduskuntavaaleissa Viljo oli mukana Keskustapuolueen tapahtumissa, joita olin järjestämässä.

Elämänsä varsitielle Viljo joutui lähtemään ilman isän tukea. Isä kun kaatui sodassa, taistelussa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Omalla työllään mieheksi vartuttuaan Viljo rakensi omalta osaltaan yhteiskuntaamme pitkän elämänsä ajan isänmaallisia arvoja vaalien.

Kun tapasin Viljon viimeisen kerran sairaalassa muutama viikko sitten, keskustelumme koskivat myös isänmaan kohtaloita ja jaoimme huolen siitä, mitä Suomelle on nyt tapahtumassa. Silti hän vielä tuossa tilanteessa kovista kivuistaan huolimatta jaksoi puhella elämänmyönteisesti ja hieman vitsaillakin.

Rauha kelpo raatajan muistolle. Uskon, että kerran kohdataan. Golgatan veren kautta on meille kaikille mahdollista valita tie iankaikkiseen elämään.