Olin viime viikonloppuna lapsuusympäristöni naapuruston yhden tutun hahmon, Eeva Kunnarin, hautajaisissa. Isovanhempiani on siunattu monilla hyvillä naapureilla, joiden kanssa on säilytetty hyvät välit ja annettu naapuriapua. Se kuuluu pohjoisen pienyhteisöissä elämisen normaaleihin käytäntöihin. Muistan itse omasta lapsuudestani hyvin Eevan ja hänen miehensä Saulin ystävällisinä ja miellyttävinä hahmoina.

Muutamaa viikkoa aikaisemmin olin perheenjäsenteni kanssa tervehtimässä Eevaa sairaalassa hänen täyttäessään 90 vuotta. Hän oli jo vaikeasti sairas, mutta tunnisti meidät ja kohtaaminen oli liikuttava. Toivotin hänelle hyvää syntymäpäivää ja Jumalan siunausta. Tietysti tuntui vähän ikävältä muistaa, miten reipas emäntä hän aikanaan oli ja nyt hän oli niin vaikeasti sairaana vuoteessaan.

Edustimme eri kirkkokuntaa, Eeva oli helluntailainen, mutta Vapahtajahan on kaikille uskoville yhteinen. Eeva oli elävässä uskossa miehensä Saulin kanssa. Lauloimme siinä paikallisen helluntaiseurakunnan edustajien kanssa yhdessä Eevalle: "Sydämellä Jeesuksen, olla on niin suloinen. On niin ihmeen rauhaisaa, niin kuin unta ihanaa."

Vain reilut kolme viikkoa tämän viimeisen kohtaamisemme jälkeen Eevan usko vaihtui näkemiseksi. Lämmöllä ja kaipauksella muistaen.