Kävin sunnuntai-iltana kotikylässäni Kemijärven Levärannalla, jossa seurakunnan puitteissa pidettiin lauluseurat rantapaviljongilla. Paikalla oli noin kolmekymmentä henkeä. Tällaiset tapahtumat ovat paitsi hengellisen antista, niin myös sosiaalisen merkityksensä puolesta tärkeitä. Kyläläiset kohtaavat toisiaan ja vaihtavat kuulumisia. Minullekin tämä kyläyhteisö on hyvin tärkeä, vaikken Levärannalla ole virallisesti koskaan asunutkaan.
Tällaisia seuratapahtumia oman kylän kesken pidettiin jo vuosisata sitten ja aikaisemminkin. Maalaiskylistä lähdettiin harvemmin kirkonkylälle kirkonmenoihin, mutta kotipirteissä järjestettiin seuratilaisuuksia, joissa rukoiltiin yhdessä, kuultiin Jumalan Sanaa ja laulettiin, ja samalla kohdattiin myös naapureita, kylänväkeä, ehkä naapurikylistäkin tulleita. Vaihdettiin kuulumisia, voitiin solmia kauppasuhteita ja saatettiinpa jonkun avioliitonkin ensi askeleita käynnistellä seurojen jälkeen saattomatkoilla.
Lauloimme yhdessä mm. tuttua virttä, joka alkaa sanoilla: "Myös isämme uskoivat ennen / ja kylvivät, leikkasivat. / Me saarnaamme aikojen mennen / kuin isämme saarnasivat..."
Tuo virsi toi väkevästi mieleen ne monet tarinat, joita olen kotikyläni historiasta ja omista esi-isistänikin kuullut. Pertti Kyyhkynen käyttikin puheenvuoron (seuroissahan perinteisesti me tavalliset maallikotkin voimme puhua), jossa muisteli, että entivanhaa Levärannalla kutakuinkin joka talossa oli kaksi uskoa: usko maahan ja usko Jumalaan. Tästä tämä virsi hyvin kertoo.
Ennen Levärannan kylässäkin lähes joka talossa väki oli uskovaista väkeä, kun kristillinen herätys saapui Tornionjokilaaksosta Kemijärvelle 1860-luvun loppupuolella. Se ei tarkoittanut sitä, että ihmiset olisivat olleet sen parempia, mutta yleensä kumminkin elämäntavat muuttuivat ja ennen kaikkea elämään löytyi ilo ja rauha. Noissa monin tavoin aineellisesti karuissa ja alkeellisissa olosuhteissa saatiin Raamatusta luja luottamus siihen, että kaiken saa uskoa Jumalan hyvään hoitoon ja että Herra työmme siunaa.
Isomummini, levärantalaisen maatilan emännän, hautajaisissa eräässä muistoadressissa olivat värssyn sanat: "Perkas, kynti ahkerasti maataan, mutta Jumalalta kasvun toivoi."
Tällaisia kotikyläni kaltaisia kyliä on tietysti ollut Suomi täynnä. Siellä on rakennettu kodit, raivattu käsin pellot kylmästä suosta, kylvetty ja leikattu, menty navettaan ja menty savottaan, kasvatettu lapset ja lähdetty sotiin isänmaan puolesta. Usein kaikki tämä työ on tehty kyynelsilmin, mutta rukouksin siunaten. Ja jätetty talo paremmassa kunnossa seuraavalle sukupolvelle.
Miten on tänään, ajattelin ja pienessä puheenvuorossani sitä pohdiskelin. Nyt on maaseutu monin paikoin tyhjentynyt. Entiset mahtitalotkin ovat jääneet autioiksi ja metsät hoitamattomiksi. Ehkä joku perikunta vielä käyttää niitä kesälomapaikkoinaan. Ja mikä pahinta, monessa talossa, jonka hirsikerrat kohotettiin kyynelin paikoilleen ja joiden hirsien suojissa kaikuivat kerran kiitosvirret, niin niissä taloissa ei enää lauleta kiitosta eikä tunneta iloa pelastusvarmuudesta. Nämä uskossa kuolleet esivanhemmat makaavat, ehkä jo lahonneiden ristienkin kadottua, tuntemattomilla paikoilla kotipitäjän kirkkomaassa. Ja heidän jälkipolvensa elävät kaupungeissa välittämättä esivanhempien uskosta, jota pitivät kalleimpana aarteenaan, ehkäpä vielä pilkkaavat ja irvailevat tälle uskolle ja kuvittelevat olevansa vapautuneet menneisyyden ahdasmielisistä kahleista ja saduista.
Sanotaan, että tapakristillisyys kestää yhden sukupolven ylitse. Eli että voidaan vielä käydä joulukirkossa, voidaan maksaa perinteen vuoksi kirkollisverot. Mutta lapsille ei ole enää opetettu Jumalan hyvyydestä ja Jeesuksen ristintyöstä. Ja seuraava sukupolvi onkin jo helposti eronnut kirkosta vaikkapa jonkun mediassa lietsotun kampanjan innottamana, jättänyt avioliittonsa pyhittämättä kirkollisella vihkimyksellä, lapsensa kastamatta, eikä halua enää lukea Raamattua eikä ottaa vastaan Jumalan rakkautta Golgatan ristin uhrin kautta. Näin on moni ennen elävän kristillisyyden iloksi ja aarteekseen saanut suku vaipunut jälleen pakanuuden ummehdukseen ja pimeyteen.
Mutta syyllistäminen ja haukkuminen ei yleensä evankeliumin julistustyössä kannata, vaikka synnintunnon tuleekin meissä jokaisessa tietysti omalta kohdaltamme herätä. On muistettava, että me ihmiset helposti menemme lauman mukana ja vaivumme tämän maailman menoon. Ketään emme voi pakottaa uskomaan, rakkaudellisesti pitäisi osata ja jaksaa kohdella niitäkin ihmisiä, jotka meitä irvailevat. Jeesuskaan ei pakottanut ketään, jokainen saa valita, jokaiselle käy uskonsa mukaan. Mutta me tarvitsemme herätystä. Esivanhempiemmekin aikana oli monenlaista luopumusta, kunnes evankeliumi kävi taas kirkkaaksi ihmisille. Kristittyjen on syytä pitää siis lippuaan taas näinä myrskyisinä aikoina entistä korkeammalla. Tulkoot haukut ja häväistykset, risti kestää ja verta riittää!
Eivät nämä esivanhemmatkaan ole mitään pyhimyksiä olleet, vaikka heistä monin tavoin kannattaa ottaa oppia. Olen sukuani ja kotiseutuni historiaa tutkinut. En kirjoita pyhimystarinoita enkä piirrä kiiltokuvia. Samanlaisia lankeavia ja erehtyviä ihmisiä nämä esi-isät, hyvin hurskaatkin, ovat olleet. Turhaanpa Jeesus olisikaan kuollut, jos me synnittömiä olisimme! Monista käräjäpapereista olen löytänyt kertomuksia vaikkapa oman kotiseutuni menneistä sukupolvista, monenlaisista riidoista ja rettelöistä, mihin me pienet ihmiset helposti sorrumme. Aika meheviä ja hauskojakin juttuja käräjäpapereista löytyy, kun vaan tohtisi kaikesta kertoa!
Mutta yhtä kaikki - se usko, joka niin monia esivanhempiamme elävöitti, on totta tänäänkin. Tavat evankeliumin julistamiselle muuttuvat ja saavatkin muuttua. Kristuksen kirkon on elettävä ajan mukana - mutta ei aikaan mukautuen!
Tuolla samalla rannalla, jossa seuroja pidettiin, on jo kauan sitten laulettu ilovirsiä. Kemijärveläisen pappi Toivo Kulpakon mukaan isoukkini setä, K. E. Kaisamatti, eli Lanton Kalle, tuli uskoon vuonna 1915 - siis sata vuotta sitten! Hän isännöi tilaa, joka sijaitsee edelleen rantapaviljongin läheisyydessä. Siinä talossa pidettiin suuria seuroja, joihin tultiin naapurikylistä ja ruokailua piti jatkaa usein naapuritalossa, kun kaikki eivät mahtuneet Lanton pirttiin syömään. Siellä tehtiin parannusta, löydettiin kestävä pohja elämälle. Tämän saman evankeliumin ilosanoma on totta tänäänkin. Siinä on jokaisen sukupolven turva, siinä on maailman toivo.
Isomummini Hulda Kaisamatti kertoi minulle aikanaan, kuinka samaisessa Levärannan kylässä hänen miehensä äidinisä, uusherännyt saarnamies ja pienen maatilan isäntä Matti Gehör, oli kuolinhetkellään alkanut rukoilla tyttärenpoikansa, talon nuoren isännän, puolesta. Tämä tyttärenpoika, isoukkini, oli tuolloin vielä poikamies - ja Matti-vaari oli rukoillut siinä Jumalalta siunausta hänen tulevan perheensä ja jälkikasvun puolesta. Tämä rukouksen ihmeellinen ketju ylittää sukupolvet ja vuosikymmenet.
