Kirkolliskokousviikko Turussa on jälleen käynnistynyt. Seurakuntien hallintorakenneuudistus on varmaan tällä hetkellä eniten huomiota herättävä kysymys. Puolustan edelleen sitä linjaa, ettei seurakuntayhtymiin pakotettaisi seurakuntia, vaan seurakunnat voivat liittyä vapaaehtoisesti haluamiinsa yhtymiin tai jatkaa itsenäisinä.

Tänään käsiteltiin myös virsikirjan uutta lisävihkoa, joka menee nyt käsikirjavaliokunnan valmisteltavaksi. Jäljessä seuraa puheenvuoro, jonka käytin koskien omia ajatuksiani esitetyistä uusista virsistä.

* * *

Arvoisa puheenjohtaja!

Mitä musiikkiin tulee, niin koen kyllä olevani sen suhteen aika maallikko mitään lausumaan, mutta juuri maallikkoedustajaksihan minut on tälle valittukin, niin rohkenen tässä muutaman ajatukseni tuoda julki.

Olen yrittänyt kahlata tämän uuden esitetyn virsikirjan lisävihkon läpi ja lukenut kaikki esitetyt uudet virret suomenkielisen version osalta. Yleisesti ottaen haluan todeta, että esitykset uusiksi virsiksi ovat hyviä. Joukossa on monia suurellekin yleisölle tuttuja ja suomalaiseen hengelliseen lauluperinteeseen vakiintuneita lauluja, joiden moni ihminen ehkä on jo kuvitellutkin olevan mukana virsikirjassa. Tällaisia ovat esimerkiksi numero 908 Yksi nimi ylitse muiden sekä numero 924 Kahden maan kansalainen.

Erityisesti ilahdutti huomata Salve Regina -hymnin pohjalta tehty virsi numero 938. Marian rooli luterilaisessa kirkossa, niin lauluperinteessä kuin muutenkin, on ehkä jäänyt tarpeettoman vähälle.

Samoin haluan mainita laulun 978 ”Pyhän kaupungin porteista saavat”, joka on erittäin kaunis laulu.

Emme saa koskaan vähätellä musiikin merkitystä uskonnollisen perinteen siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Eikä musiikin voimalla siirry ainoastaan perinne, vaan vahvan kristillisen sanoman sisältävä evankelioiva laulu voi hyvinkin synnyttää ja ylläpitää uskoa Jeesukseen ja antaa voimaa kristityn taisteluissa, iloissa ja suruissa.

Minua on henkilökohtaisesti koskettanut suuresti esimerkiksi kertomukset ukkini äidistä, joka oli kuulemma tehnyt monet kotitilan askareet kristinuskon ilosanomaa kertoneita lauluja hyräillen. Ne antoivat lohtua vaikeinakin hetkinä. Hän ehti haudata neljästätoista lapsestaan neljä ja myös aviomiehensä nuorimman lapsen ollessa puolitoistavuotias. Mutta silti piti perhettä eteenpäin viedä, ja kerrotaan, että monet kerrat hän lauloi aamulla navettapolkua astellessaan, joskus kyyneltenkin lävitse, että ”Käy yrttitarhasta polku / vie Golgatalle se…”

Meillä on siis suuri vastuu myös tuleville sukupolville, kun hyväksymme näitä virsiä ja edistämme siten niiden mahdollista vakiintumista osaksi kristillistä perinnettä Suomessa.

Haluan ottaa myös kriittisesti tarkasteluun erään tähän lisävihkoon esitetyn laulun numero 915 En tiedä, miksi kirkonpenkkiin näin.

Tämän laulun sanat ovat sinällään ihan taidokkaasti riimitellyt ja sävelmä on hyvin kaunis, kuten äsken kuulimme, ja se sisältää omalla tavallaan ihan koskettavan tarinan. Mietin kuitenkin, että onko tämäntyylisen laulun paikka kirkkomme virsikirjassa? Se kertoo henkilöstä, joka tulee kirkkoon ja jonka kirkossa käymisestä annetaan se kuva, että rukous ei noussut taivaisiin eikä henkilö saanut kirkossa Luojastaan yhtään enempää tietoa kuin hänelle oli sinne kirkkoon tullessaan. Jokin epämääräinen yleisuskonnollinen aavistus Jumalan olemassaolosta jää siinä kirkossakäynnin ainoaksi sanomaksi.

Siinä, että virsissä kerrotaan meidän epäilyksistämme ja siitä, ettemme aina koe Jumalan läsnäoloa, ei tietenkään ole mitään pahaa. Ja on tärkeää, että juuri sellaisia ihmisiä rohkaistaan kirkkoon ja kristillisen sanoman pariin. Olihan epäilijällä paikkansa jopa opetuslasten joukossa. Eiköhän useimmilla meistä ole ollutkin myös tällaisia omakohtaisia kokemuksia.

Mutta en tiedä, voidaanko tämänkaltaisella laululla rohkaista ihmisiä etsimään Jumalaa. Ei kirkon sanomaksi riitä yleisuskonnollinen viesti siitä, että jokin epämääräinen koskettaa sydäntä, kun istutaan hiljaa kirkossa. Hyvä on välillä olla joskus hiljaakin, mutta eihän kirkon sanoma ole se, että etsitään itseä hiljaisuudessa, vaan kirkon sanoma on kertoa, että Jumala löytyy Golgatan ristiltä. Jeesus elää tänäänkin ja hänen kauttaan on tie Jumalan yhteyteen auki. Se sanoma pitää sille kirkkoon tulijalle tulla kirkkaaksi.

Tämä laulu 915 näkyy sitä paitsi olevan aika uusi laulu eikä se ole varmaankaan ehtinyt vielä vakiintumaan kirkolliseen perinteeseen, mutta minun on kyllä kysyttävä, että millaisessa yhteydessä tällaista virttä voitaisiin edes veisata? Jumalanpalveluksessako, kastetilaisuudessa, konfirmaatiossa, häissä vai hautajaisissako laulettaisiin, että ”en Luojastani vieläkään mä tiedä enempää, enkä tiedä, saanko tietääkään”. Tämä oli siinä kolmannessa säkeistössä, jota ei äsken laulettu.

Tässä laulussa 957 ”Tämä on… meille luvataan” on myös samaa henkeä, kun siinä kerrotaan, kuinka ehtoollisen jälkeen lähdetään kulkemaan epävarmaan tietä ja ikuisuutta kohti meneminenkin on varustettu kysymysmerkillä.

Näillä ajatuksilla kiitän tähänastisesta työstä ja toivon viisautta ja menestystä virsikirjan lisävihkon jatkokäsittelylle.