Viime viikkoina ihmisten kesää ovat synkistäneet huolestuttavat tiedot eri puolilla maailmaa kärjistyvistä kriiseistä.

Israelin ja Gazan konflikti on herättänyt paljon huomiota ja voimakkaita tunteita. Suomessakin on kannettu eduskuntatalon edessä Israelin vastaisia mielenosoituskylttejä ja juutalaisviha on nostamassa päätään eri maissa. Valtamedia on jatkanut tuttuun tapaan yksipuolista tiedottamistaan. Suuret otsikot julistavat kerta toisensa jälkeen, miten Israel rikkoi tulitauon ja Israel pommittaa ihmisiä. Sitten jossain sivulauseessa mainitaan, että ensin raketteja ammuttiin Hamasin puolelta.

En ajattele, että kaikki mitä Israelin kulloinenkin valtionjohto tekee, olisi automaattisesti oikein. Ei tietenkään. Mutta Israelilla on oikeus olla olemassa. Juutalainen kansa on paljon kärsinyt historiansa aikana. Se jäännös, joka pelastui Hitlerin vainoista, on oikeutettu asumaan omassa kotimaassaan. Alueella on kyllä riittävästi arabimaita - jotka ovat vielä Israelia paljon suurempia - onko tämä yksi juutalaisten maa todella liikaa siellä? Nykyisen kriisin perusongelmahan on se, että Hamasin terroristit eivät tunnusta Israelin valtiota. Sellaisessa asetelmassa on mahdotonta neuvotella. Eikä minkään valtion tarvitsee sietää sitä, että vuodesta toiseen raketteja sataa sen rauhallisten kansalaisten niskaan.

Sitäkään ei tahdota muistaa, että Israelin armeija tapaa ilmoittaa etukäteen, mille alueille se on tekemässä pommituksia kehottaen näin siviilejä poistumaan alueelta. Toiselle osapuolelle on kuitenkin edullista käyttää siviilejä ihmiskilpinä ja siis estää heidän poistumisensa alueelta.

En väitä, että kaikki Israelin toimet olisivat aina olleet järkeviä tai oikeissa mittasuhteissa, mutta peruskysymys tässä kaikessa on se: Onko Israelilla oikeutta olla olemassa? Siksi läntisiä demokraattisia arvoja puolustavien ihmisten ympäri maailmaa tulisi seisoa yhdessä rintamassa Israelin taistelussa terrorismia vastaan.

Israelin tilanteen varjoon ovat jääneet niin Syyrian sisällissota monine verisyyksineen kuin Irakissa valta-asemiaan vahvistanut ISIS-terrorijärjestö, joka on viime päivinä syyllistynyt pöyristyttäviin veritekoihin. Se punavihreä porukka, joka on yleensä ensimmäisenä tuomitsemassa Israelia, on ollut omituisen hiljaa Irakissa tapahtuneista veriteoista - joissa äärimuslimit ovat mm. vallanneet kristittyjä kaupunkeja ja suorittaneet hirveitä joukkomurhia. Kristittyjen vainot, joista olemme historiankirjoissa lukeneet, ovat järkyttävää todellisuutta tänäänkin.

Irakissa ihmisiä surmataan nyt heidän etnisen taustansa ja uskontonsa vuoksi ja tilanne on karkaamassa maan johdon hallinnasta. Yhdysvaltain presidentti Obamalla oli kiire päästä pois Irakista, kenties osoittaakseen olevansa ilman todellisia ansioita myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen. Irakista vetäytymisen mielekkyyttä on syytä pohtia nyt uudestaan. USA:n ja kaikkien maailman sivistysvaltioiden tulee antaa kaikki mahdollinen tuki äärimuslimien ISIS-järjestön kukistamiseen ja rauhan palauttamiseen alueelle.

Kuten olen ennenkin sanonut, USA:n ja Venäjän tulisi seisoa yhdessä rintamassa taistelussa maailmanlaajuista terrorismia vastaan. Nyt vanhat kylmän sodan henget ovat kuitenkin nostamassa päätään. Siitä ei hyödy kukaan. Ukrainan-kriisi on vähitellen kärjistynyt ja panoksia kovennetaan jatkuvasti.

Malesialaisen lentokoneen pudottaminen oli järkyttävä tapahtuma, joka kosketti varmasti jokaista älyllistä ihmistä. Jälleen satoja, täysin viattomia uhreja, hirvittävän terroriteon seurauksena. Tilanne olisi tullut kuitenkin huolellisesti tutkia ennen poliittisten johtopäätösten vetämistä.

Meille suomalaisille pienen maan asukkaina suurvaltojen logiikka voi avautua sangen hitaasti. Tietystikin meidän on vaikeata ymmärtää esim. tapahtumia Krimillä, mutta suurvallat toimivat oman logiikkansa mukaisesti. Suurvallat ovat, niinhän jo Paasikivi meitä opetti, hyvin tarkkoja kunniastaan ja niiden käsitykset omista turvallisuusintresseistä eroavat usein siitä, mitä pienissä maissa kuvitellaan.

Olen kysynyt ystäviltäni, jotka ovat kiivaasti tuominneet Venäjän toimintaa: Uskotteko, että Amerikka hyväksyisi venäläiset aseet omalle takapihalleen? Samalla tavalla kaikki suurvallat pääpiirteissään toimivat. Voiko kukaan uskoa, että Venäjä olisi voinut katsella hiljaa vierestä kehitystä, joka olisi voinut johtaa siihen, että Naton aseet saapuisivat Krimille?

Vaikka ymmärrän hyvin niitä ajatuksia, joita monet ukrainalaiset tunsivat lähtiessään vaatimaan Janukovitsin vaihtamista, niin on syytä pysähtyä pohtimaan, mitä jos vallanvaihto Ukrainassa olisi toteutettu rauhallisemmin ja hallitummin - sopusoinnussa niin USA:n, johtavien EU-maiden kuin Venäjänkin kanssa? Olisiko Ukrainan hallinto kyennyt silloin pitämään koko maata hallussaan paremmin? Olisivatko separatistit pidetty silloin kurissa ja olisiko matkustajakonekin jäänyt ampumatta alas?

Suurvaltapolitiikka on voimapolitiikkaa. Paasikiven muistutti usein, että pienellä maalla ei ole turvanaan mitään "maailmanoikeutta", jonne se voisi nostaa kanteen sitä mielestään loukannutta suurvaltaa vastaan. Maailma on otettava sellaisena kuin se on.

Nyt Venäjää vastaan asetetut talouspakotteet tuskin kriisiä ratkaisevat. Tavallisten kansalaisten elämää ja ennenkaikkea meidän kansantalouttamme ne kyllä hankaloittavat rajan molemmin puolin. Suomalaisena tuntuu käsittämättömältä, että meidänkin täytyy olla tällaisessa mukana. Ymmärsiköhän monikaan aikanaan, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi merkitsee myös oman ulkopolitiikkamme keskeisten perusteiden romuttamista, Paasikiven-Kekkosen linjan hävittämistä? Miksi me olemme osapuolia suurvaltojen välisissä konflikteissa?

Suomi on jatkossakin suuren Venäjän naapuri. Tämä asema voisi, jos säilyttäisimme puolueettomuutemme, avata meille tänä päivänäkin suuria mahdollisuuksia. Suomen ja Venäjän välistä ystävyyttä on edelleen kaikin tavoin kehitettävä. Se ei tarkoita sitä, että kannatamme kaikkea Venäjän politiikkaa, mutta Paasikiven opin mukaisesti, pienen Suomen tehtävä maailmassa ei ole toimia tuomarina, vaan korkeintaan lääkärinä. Ystävänä voimme itänaapurin toimiin kenties vaikuttaa, vihamiehenä emme vähääkään!

Vaikka olisimme kymmenen EU:n jäseniä, niin Suomen ja Venäjän välisiä kahdenvälisiä suhteita ei saa unohtaa, vaan niitä on jatkuvasti kehitettävä. Niin meidän kuin suuren naapurimaamme yhteinen etu on se, että olemme ystävällisissä väleissä ja kehitämme kaupankäyntiä, kulttuurivaihtoa ja kaikenpuolista yhteistoimintaa keskenämme - tietysti omista arvoistamme kiinni pitäen.

Urho Kekkonen voitti v. 1956 presidentinvaaleissa sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmin. Monesta asiasta nämä miehet olivat eri mieltä, mutta ulkopolitiikasta heidän perusajattelunsa oli samanlainen. Kekkonen on jäänyt historiaan idänsuhteiden rakentajana - ja myös hänen kilpakumppaninsa Fagerholm totesi eräässä puheessaan: "Tärkein poliittinen kysymyksemme on suhteemme Neuvostoliittoon. Joka ei tätä ymmärrä, niin hänen paikkansa on mielisairaalassa."

Maailmassa tarvittaisiin nyt viisautta ja vahvaa poliittista johtajuutta, niin että pelisäännöt tästä tilanteesta yli pääsemiseksi sovittaisiin suurvaltojen johtajien kesken. Olen monesti pohtinut, että jos John McCain olisi valittu v. 2008 Yhdysvaltain presidentiksi, niin olisivatkohan asiat pääseet tähän pisteeseen. Esim. Obaman taannoinen presidentti Putinin tapaamisen peruuttaminen ei ollut järkevää politiikkaa. USA:n ja Venäjän väliset asialliset suhteet ovat keskeinen tekijä koko maailmanrauhan säilymisen kannalta ja kaikki keskusteluyhteydet näiden maiden välillä on aina pidettävä kunnossa.