Arkkiherttua Frans Ferdinand ja hänen puolisonsa Hohenbergin herttuatar Sophie

Olen kesälomallani lueskellut Sveitsistä englanninkielisestä kirjakaupasta ostamaani kirjaa, joka kertoo Sarajevossa vuonna 1914 murhatuista Itävalta-Unkarin kruununperillisestä Frans Ferdinandista ja hänen vaimostaan herttuatar Sophiesta (Greg King & Sue Woolmans: The assassination of the archduke, 2013). Murhan seurauksena Euroopan valtioiden entisestään kireät välit alkoivat katkeilla ja kehityskulku johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa Sarajevon laukauksiin viitattiin Kiviojan Laurin häissä:

"Vähän päästä Vikki tuli, otti Akselia hihaan kiinni ja tohotti:
- Tule pikkusen... Olet reilu mies... Muttet hevosmies... Isäs kanssa tein kauppaa aikanansa... Tappaavat niitä herttuoita perkele, ja ämminensä... On poikia ne ulkomaalaiset... Vaikkei niistä muuton päästä... Eiks ole niin sinunkin mielestäs!
Peräpenkillä toistuivatkin vähän päästä nimet Sarajevo, Serpia, Vrans Veertinant."

Viime päivien tapahtumia, Ukrainan kriisin kärjistymistä ja malesialaisen lentokoneen räjäyttämistä, seurattuani on tuntunut suorastaan kylmäävältä ajatella, millaisia samankaltaisuuksia tässä sata vuotta sitten käydyssä tapahtumaketjussa oli. Yksittäinen terroriteko johti valtakuntien, myös suurvaltojen, välien kiristymiseen ja rikoksen tutkimisesta aiheutuneet erimielisyydet laukaisivat lopulta melko nopeassa tahdissa sodanjulistusten sarjan. Syttyi maailmansota, joka vaati noin 16 miljoonan ihmisen hengen.

Toivoa sopii, että maailman johtajat ovat tällä kertaa viisaampia. Myös sata vuotta sitten Euroopassa elettiin kaunista, lämmintä kesää. Kukaan ei uskonut sotaan ja kun se kuitenkin tuli, niin rintamille lähdettiin hurmiomielialassa ja rintamalinjan molemmin puolin uskottiin sodan pikaiseen päätökseen.

Mainitsemani kirja, kuten muutkin hankkimani tiedot kuuluisien Sarajevon laukausten uhreista, arkkiherttuasta ja hänen rouvastaan, on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Moni meistä muistaa jo peruskoulun historiantunneilta sen, että Sarajevon laukauksista syttyi ensimmäinen maailmansota. Tässä yhteydessä meille suomalaisillekin melko tuntematon Frans Ferdinandin nimi on jäänyt useimpien mieliin. Paljon muuta hänestä ei sitten tiedetäkään.

Joku vähän enemmän historiasta kiinnostunut voi muistaa Itävallan kauniista keisarinnasta Elisabetista eli Sissistä tehdyt Sissi-elokuvat, ja osaa yhdistää Sissin miehen, keisari Frans Joosefin ja murhatun arkkiherttua Frans Ferdinandin toisiinsa. Frans Ferdinandhan todella oli samaa Habsburgin sukua, keisari Frans Joosefin veljenpoika ja vallanperijä. Jos Frans Joosef olisi kuollut ennen veljenpoikaansa, olisi Frans Ferdinand noussut Itävalta-Unkarin valtaistuimelle ja maailmanhistoria olisi voinut kehittyä aivan toisenlaiseksi.

Kruununperimyksen kärkeen

Vaikka Frans Ferdinandin maailmanpoliittinen merkitys muodostui epäilemättä toisenlaiseksi kuin hän itse olisi toivonut – hänen kuolemansa sytytettyä ensimmäisen maailmansodan –, niin hänen elämäkertansa sekä poliittisen toiminnan että yksityiselämänkin puolelta on tutustumisen arvoinen. Arkkiherttua ei ollut kansan keskuudessa erityisen pidetty henkilö, mutta hänen suunnitelmansa keisarikunnan rakenteiden uudistamiseksi olisivat voineet estää dynastian tuhoutumisen ja valtakunnan hajoamisen. Sitä paitsi ainakin minusta Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa avioliiton tarina on hyvin kaunis – siinä missä Frans Joosefin ja Sissin elämänvaiheita on kaunisteltu ja yliromantisoitu todellisuuden ollessa varsin karu.

Arkkiherttua Frans Ferdinand oli yksi monista mahtavan Habsburg-suvun ylhäisistä prinsseistä. Suku oli hallinnut vuosisatojen kuluessa useita Euroopan maita ja oli tunnettu erittäin ylpeänä ja itsetietoisena sukuna. Itävalta-Unkarin keisarikuntaa johti 68 vuoden ajan mahtava keisari ja itsevaltias Frans Joosef (1830–1916), joka kuvaili itseään viimeiseksi ”vanhan koulukunnan” monarkiksi. Wienin hovissa noudatettiin ankaraa hoviprotokollaa tarkkoja käyttäytymis- ja puhuttelusääntöjä myöden eikä keisari antanut periksi demokraattisia uudistuksia vaatineille tahoille.

Vuonna 1863 syntynyt arkkiherttua Frans Ferdinand eli varhaisvuotensa suurimman julkisen huomion ulkopuolella. Eihän hänestä pitänyt tulla koskaan hallitsijaa. Edessä arveltiin olevan sotilasura keisarillisessa armeijassa ja osallistuminen hovin tapahtumiin loputtomine seremonioineen. Arkkiherttuan isä, keisarin veli Karl Ludvig, ei ollut erityisen kiinnostunut politiikasta eikä Frans Ferdinandia kasvatettu valtiomieheksi. On sanottu, että arkkiherttualle opetettiin kaikkea vähän, niin ettei hän oppinut nuoruudessaan oikein mitään kunnolla. Luonteeltaan arkkiherttua oli tunnollinen, mutta etenkin vieraiden kielten oppiminen tuotti suuria vaikeuksia ja vei voimia muilta opinnoilta.

Arkkiherttuan lapsuutta varjosti äidin pitkä sairaus ja kuolema Frans Ferdinandin ollessa seitsenvuotias. Isä avioitui pari vuotta myöhemmin uudelleen Portugalin prinsessa Maria Teresan kanssa. Vaikka avioliitto muodostui onnettomaksi, tuli äitipuolesta Frans Ferdinandille läheinen äitihahmo, joka tuki Frans Ferdinandia myös tulevien vuosikymmenten melskeissä ja vaikeissa sukuriidoissa.

Historia tuskin muistaisi arkkiherttua Frans Ferdinandia muutoin kuin sivulauseista elleivät Habsburgien dynastiaa kohdanneet murhenäytelmät olisi nostaneet häntä kruununperimysjärjestyksen kärkeen. Keisari Frans Joosefia kutsuttiin elämänsä viime aikoina ”Euroopan surullisimmaksi mieheksi”, sillä hän menetti traagisilla tavoilla omaisensa yksi toisensa jälkeen.

Keisarin ainoa poika, kruununperijä Rudolf, oli tehnyt itsemurhan 30-vuotiaana yhdessä rakastajatterensa kanssa vuonna 1889. Koska häneltä jäi vain yksi tytär, eivätkä tytöt voineet periä tuolloin kruunua, olisi kruununperijäksi tullut keisarin veli Maximilian. Hän oli kuitenkin lähtenyt Atlantin taakse tavoittelemaan Ranskan tuella perustetun lyhytaikaisen Meksikon keisarikunnan kruunua ja tullut siellä murhatuksi jo vuonna 1867. Niinpä vuorossa oli seuraavaksi vanhin veli, Frans Ferdinandin isä Karl Ludvig. Epäpoliittisena henkilönä hän kuitenkin olisi luultavasti luopunut kruunusta, mikäli olisi ollut elossa keisarin kuollessa. Hänkin kuitenkin kuoli jo 1896 – juotuaan varoituksista huolimatta joesta pilaantunutta vettä – ja niin Frans Ferdinand vihdoin tuli kruununperijäksi.

Erilaiset veljekset

Wienin kaduilla kruununperimysjärjestyksen kehitystä ei otettu ilolla vastaan. Suuri yleisö olisi nähnyt Frans Ferdinandin nuoremman veljen Oton mielellään kruununperijänä. Frans Ferdinand ei ollut hyvä esiintyjä. Hän oli jäykkä ja vakava eikä mielellään näyttänyt iloista naamaa julkisuudessa. (Hänestä ei juuri löydy hymyileviä valokuvia.) Lisäksi Frans Ferdinand oli suora luonne, joka kaihtoi kaikkea teeskentelyä ja Aku Ankan kuohahteleva temperamentti. Kun hän silloin tällöin, kohdattuaan mielestään vääryyttä, alkoi karjua ja räyhätä keskusteluosapuolilleen eikä hän onnistunut diplomatiassa keisarin ylhäisten hovimiesten kanssa, alettiin häntä järjestelmällisesti mustamaalata. Melko laajoissa piireissä arkkiherttualla oli, etupäässä syyttä, enemmän tai vähemmän hullun maine.

Jos Frans Ferdinand muistutti Aku Ankkaa, niin hänen nuorempi veljensä Otto omasi sitten Hannu Hanhen piirteitä. Hän oli keikarimainen hurmuri, hyvä esiintyjä, suuri humoristi ja jo lapsena iloisesti hymyilevänä vallattomana vekkulina opettajiensa suosikki. Itävallan hovin edustajien suosiohan perustui erityisesti sen edustajien ansiokkaisiin julkisiin esiintymisiin, mitä kansa siltä odotti. Kun Frans Ferdinand sairasti pitkään keuhkosairautta, ehdittiin lehdistössä ympäri maailmaa jo kertoa hänen olevan kuolemaisillaan, ja nuoremman veljen nousua kruununperijäksi lähestulkoon juhlittiin. Tämä pätee politiikassa tänäänkin. Hyvät puhujat ja kansankosiskelijat voivat nauttia suurta suosiota ilman, että esiintymistaidot ja vetovoimainen luonne kertoisivat vielä mitään ihmisen poliittisesta osaamisesta.

Näin oli myös arkkiherttuallisten veljesten laita. Kansan ihailema Otto oli todellisuudessa täysin kelvoton tyyppi, joka huvitteli kiduttamalla eläimiä, juopottelemalla ja kiertelemällä maksullisten naisten luona. Kuuluisa tarina kertoo, kuinka hän kerran eksyi Hotel Sacherin naistenvessaan täysin alastomana. Kuitenkin jopa vanha keisari suhtautui myönteisesti nuorempaan veljenpoikaansa, jonka kolttoset hän kuittasi ”pojat on poikia” -asenteella. Huhuttiin keisarin peräti suunnitelleen kruununperimyksen muuttamista Oton hyväksi. Otto kuitenkin sortui niin moniin skandaaleihin, ettei häntä voitu lopulta enää ajatella vastuullisiin tehtäviin. Hän sairastui lopulta kuppaan ja kuoli vuonna 1906 vain 41-vuotiaana.

Entä jos?

Arkkiherttua Frans Ferdinandin ja keisari Frans Joosefin välit eivät olleet hyvät. Julkisuudessa arkkiherttuaa pidettiin paitsi raivohulluna rähjääjänä, niin myös asenteiltaan patavanhoillisena, mutta todellisuudessa hänellä oli monia suunnitelmia keisarikunnan rakenteiden uudistamiseksi – vastoin setänsä tahtoa. Tämä oli keskeinen syy siihen, miksi vanhoilliset hovipiirit vihasivat häntä niin syvästi. Frans Ferdinand ymmärsi, että yksinvaltainen monarkia oli tullut tiensä päähän.

Itävalta-Unkari oli tuolloisen Euroopan suurvalta, monista kansallisuuksista koostuva eripurainen tilkkutäkki. Itävallan ja Unkarin lisäksi valtakunta ulottui nykyisten Italian, Slovenian, Kroatian, Tsekin, Slovakian, Puolan ja Romanian valtioiden alueille. Kullakin alueella vuorotellen nousi liikehdintää alueen irrottamiseksi Habsburgien vallan alaisuudesta. Itsenäisyyttä kenties aktiivisimmin tavoitelleet unkarilaiset saatiin pysymään mukana luomalla kaksoismonarkia, jossa Itävalta ja Unkari saivat näennäisesti tasavertaisen aseman. Kuitenkin monet muut kansallisuudet kokivat itsensä alistetuiksi. Vanha keisari ei hyväksynyt mitään muutoksia ja hänen henkilökohtainen auktoriteettinsa pitikin keisarikunnan vielä nipin napin koossa. Keisarin kuoltua valtakunta kuitenkin hajosi sodan melskeisiin kaataen myös Habsburgien vuosisataisen dynastian.

Frans Ferdinand puolusti tietysti monarkian säilymistä ja valtakunnan yhtenäisyyttä, mutta hän ymmärsi erilaisten kansallisuuksien tarpeen saada päättää itse omista asioistaan. Varsinkin Yhdysvaltoihin tekemänsä pitkän matkan jälkeen Frans Ferdinand alkoi suunnitella monarkian kehittämistä aidoksi liittovaltioksi, jossa eri kansallisuudet pääsisivät tasaveroiseen asemaan. Tämä olisi helpottanut etenkin eteläisten slaavilaiskansojen asemaa. Maan johdossa olisi säilynyt keisari, mutta maakunnista olisi muodostettu Yhdysvaltojen osavaltioiden kaltaisia, vahvan itsehallinnon omaavia alueita. Hallitusmuotoa olisi kehitetty enemmän perustuslaillisen monarkian suuntaan, kuten Britanniassa - jossa kuningashuone on edelleen vuonna 2014 vallassa ja voimissaan!

Voi olla, että historiallinen kehitys olisi joka tapauksessa vaatinut Euroopan vahvojen monarkioiden murtumista. On kuitenkin mahdollista pohtia, miten olisi käynyt, jos arkkiherttua Frans Ferdinand olisi päässyt toteuttamaan uudistuksiaan ajoissa. Kenties eri kansallisuudet olisivat saaneet keskittyä omilla alueillaan osavaltioiden kehittämiseen ja sisäisesti rauhallinen valtakunta olisi säilynyt vahvana sotilasmahtina, jota vastaan Venäjä ei olisi uskaltanut hyökätä tai joka olisi hyökkäyksestä huolimatta selviytynyt sodan voittajaksi.

Tai sitten ei. Mutta sen kuitenkin tiedämme, että Frans Joosefin valitseman tien päässä oli keisarikunnan hajoaminen ja Habsburgien dynastian tuho, vaikka hän itse säästyikin juuri ja juuri lopullisen katastrofin näkemiseltä.

Arkkiherttuan avioliitto

Arkkiherttua Frans Ferdinand perheineen

Keisari Frans Joosefin maine on edelleen verrattain hyvä. Aikalaistensa keskuudessa Frans Joosef nautti suurta suosiota. Jopa Suomen tuonaikaisesta lehdistöstä löytyy runsaasti myönteisiä kuvauksia Itävalta-Unkarin sympaattisesta ja ritarillisesta keisarista. Wienin turistikaupat myyvät edelleen keisarin muotokuvia ja patsaita ja sukupolvi toisensa jälkeen lumoutuu hänen ja hänen vaimonsa Sissin rakkaustarinasta. Jälkimaailma ihailee keisari Frans Joosefin romanttista tarinaa, koska hän uskalsi vastustaa äitinsä tahtoa valitessaan Sissin vaimokseen. Harva muistaa kuitenkin sitä, millaisessa tyrannimaisuudella keisari pyrki päättämään niin veljenpoikansa kuin muidenkin ylhäisten sukulaistensa avioliitoista.

Sissin valinta ei loppujen lopuksi ollut kovin tavaton valinta. Sissihän oli hänen serkkunsa, polveutuen monista kuninkaallisista suvuista. Arkkiherttuatar Sophie oli vain halunnut poikansa vaimoksi Sissin vanhemman sisaren Helenen, jota piti luonteensa puolesta soveltuvampana Itävallan keisarinnan raskaaseen tehtävään. (Luultavasti äiti olikin tässä oikeassa.) Kuitenkin sukutaustansa puolesta Sissi oli kelvollinen valinta. Habsburgit olivat nimittäin laatineet julkisen luettelon niistä kaikkein mahtavimmista eurooppalaissuvuista, joita he pitivät ”vertaisinaan”. Vain näistä suvuista oli mahdollista ottaa puoliso – vaihtoehtona oli luopuminen kuninkaallisesta asemasta, kuten kävi mm. eräälle keisarin veljenpojista, joka avioiduttuaan tavallisen naisen kanssa karkotettiin Wienistä ja julistettiin omaistensa parissa epähenkilöksi. (Keisari itse kyllä piti yllä suhdetta erääseen näyttelijättäreen, mutta tässä hän ei nähnyt moraalista ongelmaa, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa.)

Arkkiherttua Frans Ferdinandin avioliittoaikeet eivät aluksi tuottaneet keisarille päänvaivaa. Hän eli pitkään poikamiehenä; yrmeänä ja etäisenä pidettynä hänen odotettiin kenties keskittyvänkin yksinomaan sotilasuraan ja hallinnollisiin tehtäviin perheen perustamisen sijaan.

Arkkiherttuan säilyneestä kirjeenvaihdosta kuitenkin paljastuu hänen herkempi puolensa. Toisin kuin hänen jäyhästä ulkokuorestaan olisi ehkä voinut päätellä, arkkiherttua koki hyvin tärkeäksi pitää halki elämänsä ympärillään useita naispuolisia ystäviä, joiden kanssa hänellä ei ollut varsinaista rakkaussuhdetta, mutta joihin hän rakensi syvän ja luottamuksellisen ystävyyden. Kreivitär Nora Fuggerille arkkiherttua uskoutui kerran kirjeessään etsivänsä ”rauhaa, viihtyisää kotia ja perhettä. Mutta esitänpä sinulle suuren kysymyksen: Kenen kanssa minun sitten täytyisi avioitua? Ei ole ketään. Sinä sanot, kreivitär, että minulla täytyisi olla vaimo, joka on kiltti, älykäs, kaunis ja hyvä. No, hyvä niin, mutta kerro minulle, mistä sellaisen naisen voi löytää? Valitettavasti sellaista ei löydy naimakelpoista prinsessojen joukosta. He ovat vielä lapsia ja sitä paitsi toinen toistaan rumempia.”

Mutta lopulta arkkiherttua löysi elämänsä naisen. Hän alkoi kulkea erään ylhäisen sukulaisnaisen luona ja puolisalaisia vierailuja seurattiin ilolla. Luultiin nimittäin, että hän tapaamassa kyseisen naisen tytärtä. Suvulle tällainen avioliitto oli tietysti sopinut. Järkytys oli sitä suurempi, kun paljastui, että arkkiherttua kävikin tapaamassa samaisen naisen hovinaista, tsekkiläissyntyistä Sophie Chotekia. Älykäs ja keskustelutaitoinen Sophie tuskin oli sellainen viettelijä ja kiipijä, jollaisena historiankirjoitus on myöhemmin hänet esittänyt. Pikemminkin hän taisi olla melko vaatimaton ja julkisuutta kartteleva luonne, ja suhteen aloittamisen suhteen arkkiherttua oli aktiivisempi osapuoli. Myös yhteinen arvomaailma – molemmat olivat henkilökohtaisesti uskovia, roomalaiskatolilaisia kristittyjä – yhdisti pariskuntaa.

Todettakoon vielä, että Sophie ei ollut mikä tahansa palvelustyttö. Hän oli vanhaa bohemialaista aatelissukua ja hänen siniveriset sukujuurensa ulottuivat kymmenien sukupolvien taakse. Mutta hän ei sattunut kuulumaan juuri niihin ylimpiin sukuihin, jotka Habsburgit pitivät itsensä arvoisina. Ja kun hänen vanhempansa eivät olleet erityisen varakkaita, päätyi Sophien heidän kuolemansa jälkeen toimimaan Teschenin herttuan vaimon hovinaiseksi. Tämä oli verrattain yleinen urakehitys naimattomille aatelisnaisille.

Vanha keisari oli raivoissaan. Keisarinna Sissi oli kyllä kehottanut arkkiherttuaa naimaan ”rakkaudesta ja mieluummin suvun ulkopuolelta.” Sissi kuitenkaan ei ollut enää lepyttämässä miestään, sillä hän menehtyi salamurhan uhrina syksyllä 1898.

Arkkiherttua näytti nyt luonteensa todellisen lujuuden ja jalouden. Hän oli koko persoonallisuutensa ehdottomuudella päättänyt naida Sophien eikä kukaan voisi tätä estää. Hienovaraiset vihjaukset, että Sophien voisi kyllä pitää rakastajattarena, syvästi uskovainen arkkiherttua torjui ehdottomasti. Aluksi ainoalta mahdolliselta näyttänyt vaihtoehto, luopuminen kruununperimyksestä ehtona avioitumiselle, ei sopinut arkkiherttualle. Hän oli päättänyt saada Sophien ilman, että hänen tarvitsisi menettää syntyperänsä oikeuttamaa asemaa.

Seurasi pitkällinen juonittelujen sarja, jossa muuan arkkiherttuaa vihannut korkea-arvoinen hovivirkailija erityisesti kunnostautui. Arkkiherttuaa ja Sophieta parjattiin ja painostettiin monenlaisilla tavoilla. Lopulta arkkiherttua otti vastaan kovat keinot. Hän ilmoitti, että jollei hän saa keisarilta lupaa avioitumiseen, hän odottaa niin kauan, että keisari kuolee ja ottaa sitten Sophien vaimokseen. Keisarinahan hänen ei tarvitse kysyä kenenkään lupia. Tällöin raivostunut Frans Joosef ilmoitti, että mikäli arkkiherttua aikoo naida tuolloin Sophien, niin hän muuttaa perimysjärjestyksen.

Lopulta Frans Ferdinand turvautui hieman alhaisiinkin keinoihin – mutta rakkaudessa ja sodassahan kaikki on kuulemma sallittua! Hän antoi pistää liikkeelle huhun, että hän aikoo tehdä itsemurhan, mikäli avioliittoon ei suostuta. Tämä osui keisarin arkaan paikkaan, sillä oman ja ainoan pojan itsemurha oli haavoittanut keisaria syvästi. Dynastia ei kestäisi samanlaista tragediaa myös seuraavan kruununperijän kohdalla. Myös arkkiherttuan äitipuoli Maria Teresia asettui puolustamaan avioliittoaikeita ja vaikutti kenties ratkaisevasti tilanteen selkeytymiseen.

Keisari joutui taipumaan, mutta vain puolittaisesti. Ja hän keksi ilkeän, mutta ovelan keinon saadakseen tahtonsa edes osittain läpi. Frans Ferdinandilta ei vaadittu luopumista kruunusta, mutta sen sijaan avioliitosta tehtäisiin ns. morganaattinen, eli Sophielle ei annettaisi arkkiherttuattaren asemaa eikä paikkaa suvussa. Sophiesta tulisi ainoastaan Hohenbergin ruhtinatar, ei koskaan keisarinnaa. Heidän lapsensa eivät tulisi perimään sen enempää suvun omaisuutta kuin kruunuakaan.

Arkkiherttualta vaadittiin julkinen vala Raamatun päällä siitä, ettei hän tulisi muuttamaan tätä sopimusta. Muussa tapauksessa – keisari ilmoitti – hän syrjäyttää veljenpoikansa perimyksestä. Frans Ferdinand pohti asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei parempaa tarjousta tule, ja vannoi valan. Keisari laski sen varaan, ettei uskovainen veljenpoika tohtisi rikkoa antamaansa pyhää valaa. Kolme päivää myöhemmin, 1.7.1900, Frans Ferdinand ja Sophie avioituivat. Keisari ja suurin osa suvusta boikotoi hääjuhlallisuuksia. Arkkiherttuan onnea tämä ei kuitenkaan samentanut.

Yhdessä elämässä ja kuolemassa

Vaikka historiankirjoitus pyrkii edelleen esittämään arkkiherttuan raivopäisenä mielipuolena, oli hänen perhe-elämänsä kaikkien luotettavien lähteiden mukaan hyvin onnellista. Pariskunta sai neljä lasta, joista yksi tosin kuoli syntyessään. Frans Ferdinand ja Sophie elivät perhekeskeistä arkea. Örmynä äijänä pidetty arkkiherttua leikki ja pelasi lastensa kanssa ja hullutteli vaimonsa kanssa omassa pienessä idyllissään.

Keisari ja Habsburgien suku teki kyllä parhaansa nöyryyttääkseen avioparia. Sophie ei saanut edustaa miehensä rinnalla. Hovin tiukat protokollasäännöt estivät häntä istumasta päivällisillä miehensä vierellä ja arkkiherttuaa kiellettiin jopa viittaamassa julkisissa puheissaan vaimoonsa. Sophiesta tehtiin epähenkilö. Koko avioliiton aikana Frans Joosef suostui tapaamaan avioparin lapset vain kerran ja sekin tapahtui lähes vahingossa, kun perhe asui joitakin viikkoja oman palatsinsa remontin ajan keisarin palatsissa Wienissä. Hienolla ja arvokkaalla käytöksellään Sophie voitti kuitenkin yhä laajemmat sympatiat puolelleen. Jopa useiden ulkovaltojen johtajat alkoivat tuntea sääliä kruununperijän puolisoa kohtaan ja kutsuivat heidät valtiovierailulle pariskuntana – Frans Joosefin kauhuksi. Etenkin Saksan keisari Vilhelm julisti ihailuaan Sophieta kohtaan. Tämä oli toki ainakin osittain laskelmoitua. Mitä vanhemmaksi Frans Joosef kävi, sitä lähemmäksi odotettiin tulevaksi päivän, jolloin arkkiherttua olisi mahtavan Itävalta-Unkarin keisari. Ja hän varmasti muistaisi silloin ne, jotka olivat kohdelleet hänen vaimoaan huonosti.

Sophieta kuvailtiin vallanhimoiseksi naiseksi, joka vaikutti miehensä päätösten taustalla. Tämä tuskin on totta. Suurikaan rakkaus ei voinut muuttaa vahvaluonteisen arkkiherttuan poliittisia mielipiteitä, jos hän oli jonkun linjan valinnut. Neuvonantajana hän kyllä arvosti vaimoaan. Kerrotaanpa eräästä vaikeasta strategiapalaverista, mahdollisen sodan varalle, kun arkkiherttua totesi lopulta, että nyt tämä asia menee niin vaikeaksi, että hänen on pakko hakea vaimonsa paikalle – ja niin hän myös haki ja Sophie lausui asiasta mielipiteensä! Harva Habsburgien hallitsijasuvun mies lienee tehnyt samaa!

Keväällä 1914 valmisteltiin arkkiherttuan matkaa Sarajevoon, armeijan komentajan roolissa. Alue tiedettiin etukäteen vaaralliseksi, sillä eteläisten kansojen slaavien parissa kannatettiin irtaantumista Itävalta-Unkarin vallasta. Vaikka hovi ei toki toivonut arkkiherttuan kuolemaa, ei se satsannut sanottavasti turvallisuusjärjestelyihin. Toisin oli neljä vuotta aiemmin, kun keisari Frans Joosef oli vieraillut alueella. Silloin kaikki vähänkin epäilyttävän näköiset tyypit oli kaiken varalta vangittu ja kaupunki oli täynnä sotilaita. Jälkikäteen on vaikeata ymmärtää sitä välinpitämättömyyttä, jolla asioita hoidettiin.

Koska matka suuntautui pois Itävallan ytimestä ja arkkiherttua ei ollut paikalla kuninkaallisen perheen jäsenenä, vaan armeijan johtavana upseerina, saattoi Sophie edustaa hänen rinnallaan. Arkkiherttua pelkäsi vaimonsa turvallisuuden puolesta, mutta tämä kieltäytyi jättämästä miestään yksin tärkeän matkan ajaksi. Arkkiherttua koetti vielä loppumetreillä peruuttaa matkaa vedoten vanhan keisarin heikkoon terveyteen, mutta keisarin vakuutettiin olevan jo toipunut keväällä sairastamastaan keuhkoputkentulehduksesta.

Sarajevossa se sitten tapahtui. Kadut olivat huonosti vartioidut eikä arkkiherttuan ohjeita turvallisuuden lisäämiseksi huomioitu. Serbialaisten salaliitto pääsi toimimaan melko vapaasti. Kesäkuun 28. päivän aamuna arkkiherttuaa ja hänen vaimoaan kuljettanutta avoautoa kohti heitettiin väkijoukosta pommi. Eri lähteiden perusteella pommi kimposi maahan joko katoksesta tai vaimoaan suojelemaan nousseen arkkiherttuan käsivarsi ehti työntää pommin takaisin ennen sen räjähtämistä. Räjähdyksessä haavoittui useita ihmisiä.

Seurue jatkoi kuitenkin kaupungintalolle, jossa välikohtauksesta tietämätön pormestari alkoi pitää etukäteen kirjoittamaansa puhetta. Kun puheessa mainittiin koko kaupungin ottavan arkkiherttuan vastaan sydämellisesti, tulistui Frans Ferdinand ja alkoi huutaa: ”Tämäkö sydämellisyyttä? Tulen tänne rauhallisena vieraana ja minut otetaan vastaan pommein!” Sophie kääntyi tällöin hänen puoleensa, sanoi muutaman rauhoittavan sanan, jonka jälkeen arkkiherttua hiljeni ja pyysi pormestaria jatkamaan puhettaan. Arkkiherttua pyysi paluumatkalle lisäsuojelua. Tämäkin pyyntö torjuttiin aikatauluun vedoten.

Palatessaan avoautoon arkkiherttua oli ilmoittanut haluavansa mennä sairaalaan katsomaan haavoittuneita. Ritarillisella logiikalla hän totesi: ”Jos joku on vuotanut verta minun tähteni, on minun tietenkin mentävä katsomaan häntä.” Tämä maksoi hänen henkensä. Autonkuljettajalle ei ollut kerrottu, että matkareittiä on muutettu ja hän kääntyi väärään suuntaan. Kun häntä alettiin neuvoa, että onkin ajettava sairaalaan, hän alkoi peruuttaa autoaan erään kadun kulmassa. Silloin väkijoukossa seisoskellut murhaaja huomasi tilaisuutensa tulleen, juoksi lähes pysähdyksissä olleen avoauton luokse ja ampui kaksi laukausta haavoittaen sekä arkkiherttuaa että tämän puolisoa.

Kun Sophie kaatui miehensä syliin, huudahti arkkiherttua kuuluisat sanansa: ”Pikku Sophie, älä kuole! Lastemme tähden sinun on jäätävä eloon.” Sitten arkkiherttua lysähti vaimonsa ruumiin päälle. Arkkiherttua oli tuolloin 50 vuoden ja herttuatar Sophie 46 vuoden ikäinen.

Vuosia aiemmin – kuultuaan, etteivät Habsburgit hyväksy Sophieta perinteiseen kuninkaalliseen hautapaikkaan, Wienin kapusiinikirkkoon – arkkiherttua oli määrännyt heidän yhteiseksi hautapaikakseen Artstettenin linnan. Tuolloin Frans Ferdinand oli todennut: ”Edes kuolema ei voi erottaa meitä”, tietämättä, miten karmivan oikeaan hänen ennustuksensa osuikaan.

Arkkiherttuan ja hänen vaimonsa murha Sarajevossa

Dynastian loppu

Habsburgit järjestivät arkkiherttuaparille vielä viimeisen nöyryytyksen yrittämällä ensin kieltää Sophielta kokonaan hautajaisseremoniat Hofburgissa ja kun Frans Ferdinandin äitipuoli Maria Teresia onnistui estämään tämän, esti keisari kuitenkin arkkiherttuaparin lasten ja jopa Sophien veljen osallistumisen siunaustilaisuuteen. Viimeisenä sydämettömyyden eleenä ulkovaltojen valtionpäämiesten saapuminen torjuttiin. Romanian kuningas päätti tästä huolimatta osallistua hautajaisiin, mutta hänen maahantulonsa estettiin Itävallan rajalla.

Euroopan hallitsijat olivat todella jo tehneet matkavalmisteluja ennen kuin ilmoitettiin, ettei valtionpäämiehiä odotettu hautajaisiin. Keisarien ja kuninkaiden oli ensin tarkoitus saapua Wieniin. Mitä jos he olisivat tavanneet toisensa kasvotusten? Kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa heillä olisi riittänyt varmasti paljon puhuttavaa. Olisiko arkkiherttuaparin arkkujen äärellä hiljentynyt ja herkistynyt Euroopan johto voinut sopia riitansa tai alkanut ainakin ymmärtää paremmin toisiaan mieskohtaisen diplomatian avulla? Olisiko historia muuttanut kulkuaan? Mutta yhtä kaikki – keisari kielsi ehdottomasti suuret juhlallisuudet – virallisesti heikon terveytensä perusteella, vaikka sama syy ei ollut kelvannut arkkiherttuan matkan esteeksi. (Ja 83-vuotias keisari oli tiettävästi erittäin hyvässä kunnossa korkeasta iästään huolimatta. Hän kuoli vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin lyhyen ja äkillisen sairauden jälkeen.) Todellinen syy hautajaismenojen vaatimattomuuten oli se, ettei ylpeä Habsburgien suku halunnut entiselle tsekkiläiselle hovinaiselle osoitettavan sellaista arvonantoa, että keisarit ja kuninkaat olisivat saapuneet hänen hautajaisiinsa. Tämä päätös saattoi maksaa niin Itävalta-Unkarin keisarikunnan olemassaolon kuin maailmansodassa kuolleiden 16 miljoonan ihmisen hengen.

Kuten tunnettua, murhan jälkiselvittelyt ajoivat ensin Itävalta-Unkarin ja Serbian vastatusten. Venäjä, joka oli liitossa Serbian kanssa, tuki Serbiaa. Kun Itävalta ei saanut mielestään riittävää selvitystä salaliiton taustoista, joutui se hyökkäämään Serbiaan. Venäjä tuli puolustamaan Serbiaa. Reilun kuukauden sisällä Englanti, Ranska ja Saksa olivat mukana sodassa, josta tuli siihenastisen historian verisin. Lopulta myös Amerikka valitsi puolensa.

Mitä jos Sarajevon laukauksia ei olisi ammuttu? Olisiko joku muu selkkaus kuitenkin käynnistänyt sodan? Kenties. Mutta mitä jos arkkiherttuan suunnitelmat yksinvaltiuden purkamisesta olisi toteutettu riittävän ajoissa? Olisiko maailmanpalo syttynyt ainakaan Itävallasta? Olisiko maailmansota jäänyt syttymättä? Olisiko Saksan keisarikuntakin silloin pysynyt pystyssä ja Hitlerin nimi jäänyt historiankirjoihin vain wieniläisen taidekoulun arkistoon, hylättyjen hakijoiden listalle? Olisiko Venäjän vallankumous jäänyt tulematta ja Neuvostoliitto syntymättä? Silloin Yhdysvaltainkin merkitys maailmanpolitiikassa voisi olla huomattavasti pienempi, mitä se tänään on.

Suuri yleisö ei tuntenut erityisen suurta surua arkkiherttuan poismenon johdosta. Hänen kuolintapaansa kyllä kauhisteltiin ja etenkin vaimon murhaamista paheksuttiin. Lähipiirille menetys oli kova, etenkin lapsille, joista vanhinkaan ei ollut vielä kolmeatoista. Kreivitär Elisabeth de Bailler-Latour, Sophien veljentytär, kirjoitti tuntojaan Englannin kuningatar Marylle:

”Menettää kultainen, rakastettu tätini, joka oli paras ja jaloin koskaan elänyt nainen ja rakkain ystävä, joka minulla oli tässä maailmassa, on sellainen syvä suru minulle, etten löydän sanoja kuvailemaan sitä; se on tuska, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella! … Toivon niin paljon, ettei Sophie-täti ehtinyt tajuta, että hän ja arkkiherttua olivat kuolemassa, koska silloin ajatus lasten jättämisestä on täytynyt tuntua hänelle kuin helvetin tuskilta … Sophie-tädin mieltä piinasi aina ajatus siitä, että joku päivä arkkiherttuan henki yritettäisiin riistää eikä hän olisi koskaan jättänyt häntä.”

Eräs salaliittolaisista, Cabrinovic, toi oikeudenkäynnissä esiin katumustaan. Hän tunnusti kyllä osallisuutensa murhaan, koska ”me kuulimme sanotun, että Frans Ferdinand oli slaavien vihollinen”, mutta sen jälkeen hän totesi: ”Me kaikki joka tapauksessa olemme hyvin pahoillamme, koska me emme tienneet, että edesmennyt Frans Ferdinand oli myös perheenisä. Pyydän nöyrästi toimittamaan pahoitteluni kruununperillisen lapsille ja pyydän heitä antamaan meille anteeksi.” –Murhaluodit ampunut Princip pomppasi tämän kuultuaan pystyyn istuimeltaan ja huusi, ettei hän yhdy tähän anteeksipyyntöön.

Kun tieto anteeksipyynnöstä saapui murhatun arkkiherttuaparin lasten korviin, tekivät he jotain sellaista, minkä on väitetty jättäneen ylpeät Habsburgit häpeään. Kaksi kolmesta lapsesta kirjoitti murhaajalle ilmoittaen hyväksyvänsä anteeksipyynnön tämän osuuden osalta ja että heidän puolestaan hän saisi rauhan. Vain syvä kristillinen vakaumus mahdollisti tällaisen mielenilmaisun.

Marraskuussa 1916 vanha keisari Frans Joosef kuoli osoittamatta katumusta veljenpoikansa kohtelusta. Häntä seurasi valtaistuimelle toisen veljenpojan, Oton, poika Kaarle I. Hyvistä aikeista huolimatta hän ei onnistunut enää kääntämään laivan kurssia. Kaksi vuotta myöhemmin sota oli hävitty ja keisarikunta hajosi. Frans Ferdinandin esittämiä uudistuksia ei milloinkaan kokeiltu.

Arkkiherttuaparin lapset joutuivat menettämään vanhempiensa lisäksi myös kotinsa. Ensin Habsburgit ajoivat heidät pois Wienistä ja myös uusi, Tsekinmaahan rakennettu koti piti luovuttaa vallankumouksen jälkeen tasavallalle. Kaikki henkilökohtaiset esineet, päiväkirjoja myöten, tuli jättää, kun lähtökäskyn toteuttamiseen annettiin aikaa vain muutama minuutti Pariskunnan lapsista pojat joutuivat myöhemmin kokemaan vielä keskitysleirienkin kauhut vastustettuaan Hitlerin hallintoa. Kerrotaan, että vankitovereiden joukossa he herättivät suurta kunnioitusta urhoollisella käytöksellään auttaen ja tukien heikompia vankeja. Myöhemmin, sodan päätyttyä, toinen pojista palveli pitkän aikaa oman kotikaupunkinsa pormestarina. Ainoa tytär eli aina vuoteen 1990 puolustaen aktiivisesti isäänsä kielteistä historiankirjoitusta vastaan.

* * *

Minulle kirja arkkiherttuan elämästä ja kuolemasta avasi hyvin kiehtovan näköalan tähän suotta unohdettuun valtiomieheen, ennakkoluulottomaan poliittiseen ajatteluun ja kauniiseen rakkauskertomukseen. Arkkiherttua Frans Ferdinand on saanut historialta liian yksipuolisen tuomion. Hänen elämäntarinaansa kannattaa tutustua.