Kävin elämäni ensimmäisen kerran Pietarissa ja Venäjällä, muistaakseni joulukuussa 2007, Finnsovin bussiretkellä. Retkeen kuului jonkin verran valmista ohjelmaa, mm. tutustuminen Eremitaasiin, mutta osan ajasta ehti liikkua ominkin päin.

Ensimmäinen ajatukseni vapaan ohjelman suhteen oli, että haluan ehdottomasti päästä käymään keisari Aleksanteri II:n haudalla. Muistan lapsena lukeneeni jotain ns. topeliaanisessa hengessä kirjoitettuja kertomukseni vapauttaja-keisarista ja ihailuni heräsi tätä erikoislaatuista hallitsijaa kohtaan. Iän myötä olen oppinut suhtautumaan myös hänen aikakauteensa kriittisemmin, mutta suhtautumiseni peruslinja on kuitenkin säilynyt. Aleksanteri II oli eräs parhaita hallitsijoita, mitä niin Suomella kuin Venäjällä on koskaan ollut.

Usein muistamme suhteestamme itäiseen naapuriin vain kaikkein raskaimmat ja traumaattisimmat ajanjaksot. Näihin kuuluvat erityisesti vapaussota, jolloin Leninin hallitus tuki ja aseisti laillista Suomen hallitusta vastaan nousseita kapinallisia sekä talvisota, jolloin puna-armeija hyökkäsi Stalinin johdolla maahamme ilman sodanjulistusta, tarkoituksena nostaa valtaan isänmaansa pettäneen Otto Wille Kuusisen ”kansanhallitus”.

Eikä historiasta olekaan syytä mitään unohtaa. Oli hirvittävää, että monet sotaveteraanit joutuivat kuulemaan, 1960- ja 1970-luvun vasemmistoradikalismin nostaessa päätään, kuinka heidän omat lapsensa syyttivät heitä sotahulluiksi ja ”Uralin valtaajiksi”.

Samalla on muistettava, että suhteessamme itäiseen naapuriin ja sen ylimpään johtoon on ollut monia hyvin suotuisia, luottamukseen ja jopa vilpittömään ystävyyteen perustuvia ajanjaksoja. Sotien jälkeen ystävyyspolitiikan rakentajina kunnostautuivat erityisesti kunnioitetut presidenttimme J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen. Näiden miesten elämäntyöstä meillä olisi myös tänään paljon opittavaa. Vanhemmasta historiasta Aleksanteri II:n aikakausi on myös esimerkki tällaisesta onnellisesta ajanjaksosta.

Aleksanteri II:n aikana Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, kuitenkin sen autonominen osa, jolla oli sisäinen itsehallinto. Maamme itsemääräämisoikeus oli tuolloin monin tavoin vahvempi, mitä se on tänä päivänä osana Euroopan Unionia. Venäjän hallitus kunnioitti Aleksanteri II:n aikana Suomen vanhoja lakeja ja suuremmat uudistukset tehtiin Suomen valtiopäivien tahdon mukaan. Venäjä hoiti Suomen osalta lähinnä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tänä päivänähän federalistit vaativat, että Suomen tulisi olla samalla tavoin ja kenties jopa tiukemmin sidottu Euroopan Unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, vaikka nyt meidän pitäisi olla muka itsenäinen valtio.

Monesti olen ajatellut, että Aleksanteri II:n hallitessa Suomea olimme paljon itsenäisempiä, mitä olemme tänä päivänä.

Meidän ei kuitenkaan ole syytä kaivata sitä aikaa, jolloin olimme autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Kaikki tämä vapaus oli vain itsevaltiaan tahdon varassa. Tämä nähtiin silloin, kun Aleksanteri II:n pojanpoika Nikolai II tuli valtaistuimelle ja rikkoi antamansa lupaukset Suomen omien lakien kunnioittamisesta. Suomelle vihamieliset ainekset pääsivät silloin valtaan Venäjällä.

Keisari Aleksanteri II:n aikana asiat olivat kuitenkin toisin. Monet hänen toimeenpanemansa uudistukset nostivat Suomen ikiaikaisesta unestaan tajuamaan kansamme itsetietoisuuden.

Aleksanteri II:n uraauurtavin toimenpide oli eduskuntalaitoksen perustaminen Suomeen. Valtiopäivät olivat kokoontuneet maassa vain kerran, yli viisikymmentä vuotta aiemmin. Nyt Aleksanteri II aloitti ensin valmistelevat toimet ja kutsui myöhemmin valtiopäivät koolle. Suomen kansan edustajat pääsivät keskustelemaan ja päättämään omista asioistaan.

Säätyvaltiopäivät eivät edustaneet demokraattisesti koko kansaa, sillä äänioikeus kuului vain rajatulle joukolle ihmisiä. Kuitenkin säätyvaltiopäiville tuli edustajia maantieteellisesti melko kattavasti eri puolilta Suomea edustaen hyvin erilaisia ideologioita, yhteiskuntaluokkia ja ammattiryhmiä.

Erityisen merkittävää oli, että talonpojat, maakuntien väki, pääsi nyt yläluokkaisten maanmiestensä rinnalla käsittelemään kansakuntamme asioita. Kovia ennakkoluulojakin oli, että maalaiset eivät muka kykenen valtiollisia asioita hoitamaan. Mutta Aleksanteri II luotti suomalaisiin eikä hänen tarvinnut luottamuksessaan pettyä. Säätyvaltiopäivien pohjalle luotiin nelisenkymmentä vuotta myöhemmin nykyinen Suomen Eduskunta.

Muista uudistuksista merkittävimpiä olivat mm. valuuttauudistus, jolloin Suomessa otettiin käyttöön oma raha, markka, itsenäisen valtion tunnusmerkki, sekä kunnallishallinnon laaja uudistus, jonka perustalla on osittain edelleen nykyinen kuntajakomme. Aiemmin käytössä ollutta vahvaa sensuuria lievennettiin. Ihmiset saattoivat sanoa mielipiteensä vapaammin kuin kenties koskaan aiemmin.

Aleksanteri II:n uudistukset kiihdyttivät kansallista heräämistä. Suomen tiede, taide ja kulttuuri puhkesivat ennennäkemättömään kukoistukseen. Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin työt tulivat yhä yleisempään tietoon ja herättivät suomalaiset tajuamaan – olemme yksi kansa, jota sama historia, samat esi-isät ja sama kulttuuri sitovat yhteen kaikkien maailman kansojen joukosta.

On sanottu, että keisari Aleksanteri II oli kuitenkin pohjimmiltaan tiukka diktaattori, joka salli Suomeen vapaamielisiä uudistuksia vain halutessaan parantaa imagoaan maailman silmissä. Kukistihan hän kovalla kädellä esim. itsenäisyyttä halunneiden puolalaisten kapinan. Ei olekaan syytä unohtaa, että hän oli myös venäläinen itsevaltias, joka piti tiukasti kiinni keisarikuntansa vakaudesta ja jakamattomuudesta.

Kuitenkin Aleksanteri II:n uudistukset myös Venäjällä olivat kiistattomat. Suurimpana näistä on vuosisataisen, onnettoman maaorjuuden poistaminen. Tämä ajoittui suunnilleen samaan aikaan kuin orjuuden kieltäminen Yhdysvalloissa. Presidentti Abraham Lincolnin tapaan myös Aleksanteri II:ta kutsuttiin vapauttajaksi. Aleksanteri II paransi kansan asemaa myös monilla koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tiestön rakentamiseen liittyvillä hankkeillaan. Hän oli totisesti ”kansan keisari”.

Aleksanteri II halusi tuoda Venäjän keskiajalta nykyisyyteen. Mutta niin suuressa maassa uudistusten tekeminen, ilman että maan vakaus kärsii, on hyvin vaikeata. Anarkistiset ryhmät vaativat koko keisarivallan kaatamista ja toisaalta monet aateliset ja jopa keisarin sukulaiset suhtautuivat kielteisesti hänen uudistuksiinsa ja tahtoivat pitää kaiken ennallaan.

Suomalaiset rakastivat keisari Aleksanteria syvästi. Tätä ei voi pitää vain propagandan tuotoksena, vaan Suomen kansan syvän kiitollisuuden osoituksena niin paljon tämän kansan hyväksi uurastanutta keisaria kohtaan.

Suorastaan liikuttavia ovat kertomukset, kun eri puolille Suomeen saapui uutisia, että keisaria vastaan on tehty murhayrityksiä Venäjällä. Eivät suomalaiset voineet ollenkaan käsittää, kuka tahtoisi ottaa hengen tällaiselta hyväntekijältä. Monet talonpojatkin sanoivat silloin toisilleen – muuttaisipa keisari tänne, niin kyllä me häntä suojelisimme!

Elämänsä viimeisinä päivinä Aleksanteri II teki työtä Venäjän ensimmäisen perustuslain laatimiseksi. Siihen astihan Venäjää hallittiin täysin itsevaltaisesti, mikä herätti yhä kasvavaa vastustusta. Vaikka ensimmäinen perustuslaki ja valtaoikeuksiltaan rajattu kansanedustuslaitos eivät olisikaan täyttäneet länsimaista käsitystä demokratiasta, olisi se ollut niissä oloissa merkittävä uudistus. Jos keisari olisi saanut tämän uudistuksensa toteuttaa, olisi laskettu kenties perusta sellaiselle kehitykselle, joka olisi ehkäissyt kapinointia ja sitonut kansakunnan paremmin yhteiskunnan koneistoon. Voi olla, että koko Venäjän kommunistinen vallankumous ja 1900-luvun suurin utopia olisi silloin jäänyt syntymättä.

Anarkistiset voimat onnistuivat kuitenkin katkaisemaan keisarin mahtavan hallituskauden juuri sen historiallisimman hetken kynnyksellä. Keisarin työpöydällä oli allekirjoitusta odottava Venäjän uusi perustuslaki. Se myös jäi allekirjoittamatta, kun Pietarin halki hevosvaunuissa matkaava keisari joutui pommi-iskun uhriksi. Ensimmäisen pommin räjähdettyä ei keisari suinkaan lähtenyt pakoon, vaan syöksyi hänelle luonteenomaisella tavalla auttamaan maassa makaavia haavoittuneita, välittämättä omasta turvallisuudestaan. Tuolloin väkijoukon keskellä ollut salaliittolainen heitti toisen pommin suoraan päin keisaria.

Keisarin murhaa seuranneena päivänä, 14.3.1881, kirjoitti Suometar-lehti etusivullaan:

”Vaikea on löytää sanoja lausumaan niitä surun ja kauhistuksen tunteita, joilla tämä sanoma täyttää mielen. Yli koko Suomenmaan, mökkiläisen majassa niinkun ylimyksen asunnossa, tunnetaan yhtä haikeasti tätä kovaa iskua. Sitä tunnetaan niin syvältä, että puhuminen siitä käypi tukalaksi.

Aleksanteri II on ollut Suomen kansan hyväntekijä. Ei yksikään tämän maan hallitsijoista ole vielä niin syvälle piirtänyt nimeänsä meidän kansamme historiaan. Tämän lisäksi Hän aina sydämensä puolesta on ollut Suomalaisten isällinen ystävä, joka meitä rakasti ja jota me olemme rakastaneet. Joku iloinen turvallisuuden tunto meissä aina syntyi, ajatellessamme että kansamme onni oli Hänen valvovan hoitonsa alla. Milloin ikinä hän luonnonkin järjestyksen mukaan olisi meiltä pois mennyt, olisi siis suru ja kaipaus täyttänyt sydämemme.

Vaan surun katkeruus muuttuu kauhistukseksi, kun rikolliset kädet ovat meiltä temmanneet pois tämän mahtavimman suojelijamme. Luonnollisen murheen lisäksi tulee raskas huoli kansamme lähimmästä vastaisuudesta. Tuntuupa melkein niinkuin siveellisen maailman-järjestyksen perustukset horjuisivat, kun tämmöiset rikokset pääsevät tapahtumaan.

Jaloa vainajata, joka kunniakkaan elämän on päättänyt, meidän ei tarvitse surkutella. Hän on jo kauan aikaa ollut valmis uhraamaan henkensä oikeuden edestä. Mutta Hänen kansojensa on syytä kääntyä hartailla rukouksilla Kaikkivaltiaan puoleen, joka yksin voi niitä varjella tulevaisuuden uhkaavista enteistä”

Joskus on sanottu, että Aleksanteri II:n patsas tulisi siirtää pois eräältä maamme arvokkaimmalta paikalta, pääkaupungin Senaatintorin keskeltä. Patsas pystytettiin sinne Suomen kansan kiitollisuuden osoituksena keisarin murhan jälkeen. Että mitä venäläisen hallitsijan patsas tekee Helsingin keskustassa.

Mielestäni patsas on kuitenkin aivan oikealla paikalla.

Se elämäntyö, jonka keisari Aleksanteri II Suomea kohtaan teki, ja se henki, jonka hänen työnsä suomalaisissa nostatti, rakensivat pohjan tulevien vuosikymmenten kehitykselle. Aleksanteri II:n laskemalla perustalla Suomen kansa vahvistui ja kehittyi. Siltä perustalta se kävi taisteluun hänen pojanpoikansa Nikolai II:n ja kenraalikuvernööri Bobrikovin aloittamaa sortovaltaa vastaan ja siltä pohjalta se taisteli lopulta tiensä itsenäisten kansakuntien joukkoon.

Kuten erääseen julkaisuun laatimani runo Aleksanteri II:sta päättyy:

”Vaikka kuolee hallitsijat, kansat jäävät elämään.
Alexander Suomen saattoi tuntemahan itseään.
Jospa joskus sortovalta meitä vielä iskisi,
hengessänsä vapaa kansa silloin vastaan pistäisi.”