Kirkolliskokous on jatkunut täällä työntäyteisenä. Eniten ovat puhuttaneet kirkon hallintorakenneuudistus ja kirkon nelivuotiskertomus. Hallintorakenneuudistus menee valiokuntakierrokselle. Toivottavasti täällä lähetekeskustelussa esitetyt huolet pienten seurakuntien asemasta ja tarpeettomien hallintorakenteiden perustamisesta otetaan huomioon valiokuntien mietinnöissä.

Kirkon nelivuotiskertomusta käsiteltäessä on tuotu esiin suuri huoli paitsi kirkon jäsenmäärän vähentymisestä, niin myös siitä, että tutkimusten mukaan suomalaisten omakohtainen uskonnollinen vakaumus heikkenee. Henkilökohtainen usko Jumalaan ja kristityn identiteetti eivät ole yhtä yleisiä kuin aikaisemmin. Ihmiset eivät kutsu itseään kristityiksi. Jossakin puheessa todettiin, että tapakristitty oli ennen haukkumasana, mutta nyt oltaisiin tyytyväisiä, jos olisi edes niitä.

Varsinkin nuorten aikuisten parissa ateismin lisääntyminen luo hirvittävät uhkakuvat. Erotaan helposti kirkosta, jätetään lapset kasvamatta, uudet ikäluokat yhä suuremmassa mittakaavassa eivät saa oppia tuntemaan Jeesusta. Koulujen uskonnonopetus ohennetaan ja näivetetään, vanhemmat eivät kerro Jumalasta eivätkä evankeliumin ilosanomasta. Minkälaisten arvojen varassa lapset ja nuoret sitten rakentavat maailmankuvansa? Millä perusteella he erottavat oikean ja väärän? Arvovapaata etiikkaa ei ole. Jos emme pidä uskonnollisia arvoja esillä, niin kasvatamme heitä ateismiin. Ovatko ateismin hedelmät olleet koskaan hyviä? Yhteiskuntajärjestelmiä, jotka perustuvat Jumalan kieltämiseen ja uskonnon hävittämiseen, löytyy kyllä maailmanhistoriasta - Natsi-Saksasta ja Neuvostoliitosta nykyiseen Pohjois-Koreaan asti.

Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sanoi Jeesus. Sanoi silloin ja sanoo yhä.

Monissa puheenvuoroissa tuotiin esiin se, että kaikesta huolimatta toivottomuuteen ei tule vajota. Ja nytkin kirkko on haastettu, haastettu luottamaan perussanomaansa ja haastettu luottamaan Jumalaan.

Kirkon nelivuotiskertomus oli otsikoitu "Haastettu kirkko". Asiakirjaa esiteltäessä tuotiin esiin, että kirkko on ollut alkuajasta lähtien haastettu, toisten uskontojen ympäröimä.

Monissa hyvissä puheenvuoroissa tuotiin esiin, että maailman mielistelty ei tuo jäseniä, vaan karkottaa entisetkin. Moniäänisen kirkon sekava ääni ei herätä uskoa. Kirkon tulisi syventää Raamatun tuntemusta - uskonasiat kun eivät ole selvillä kaikille papeillekaan. Puitteita tarvitaan, mutta sisältö on tärkeämpi. Keskusteluissa osassa arvosteltiin ja osassa puolusteltiin Kirkon tiedotuskeskuksen toimintaa. Sen puitteissa kun verovaroilla tuotettu ajoittain sellaista materiaalia, jossa kristinuskon sanoma ei käy lainkaan ilmi - kirkon toiminnasta, kummiudesta jne. kertovia esitteitä, joissa esimerkiksi nimeä Jeesus ei ole mainittu kertaakaan.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että tällainen on "matalan kynnyksen toimintaa". Että ihmisiä ei pelota tulla kirkon toimintaan, kun ei "paukuteta dogmia päähän". - Se onkin totta, että kirkolla pitää olla matalan kynnyksen toimintaa. Kirkkomme on kansankirkko. Kirkkomme moniin toimintoihin on voitava osallistua sellaistenkin ihmisten, jotka eivät ole kovin uskonnollisia - sellaisten, jotka eivät ole kenties lainkaan uskovia.

Apostoli Tuomas oli nähnyt Jeesuksen suuret ihmeteot - silti hän epäili Jeesuksen ylösnousemusta, kunnes näki omin silmin ylösnousseen Vapahtajan. ("Autuaita olette te, jotka ette näe, ja silti uskotte!") Kuitenkin Tuomaasta tuli lopulta suuri apostoli ja hän koki lopulta marttyyrikuoleman uskonsa tähden. Apostoli Pietari kielsi kolmesti Jeesuksen - "minä en tunne tätä miestä!" - ja silti Pietari oli se kallio, jolle Jeesus rakensi kirkkonsa.

Mutta ei se ole mitään matalan kynnyksen strategian toteuttamista, että häivytetään Jeesuksen nimi toiminnastamme ja tiedotteistamme. Meidän on pidettävä oma perustamme kirkkaana mielessä ja työssämme esillä. Evankeliumin julistaminen, Jeesuksesta kertominen, on tehtävämme. Kaikki kirkon työmuodot hautausmaiden hoidosta diakoniatyöhön on perusteltavissa tätä taustaa vasten.

Täällä on monessa puheenvuorossa paheksuttu sitä, että kirkossa tunnutaan joskus lähes hävettävän Jeesuksen nimeä. Puhutaan yleisuskonnollista mössöä, jossa pidetään esillä sinällään arvokkaita eettisiä periaatteita, mutta perussanoma häivytetään jonnekkin kauas. Tähän on tultava muutos. Kristus-kallio on ainoa kestävä perusta kirkolle. Siellä, missä Jeesusta julistetaan, siellä kirkkojen penkit täyttyvät. On rukoiltava entistä sinnikkäämmin uuden herätyksen aikoja.