Olen saanut kuulla tässä matkan varrella perusteita, miksi Paavo Väyrystä ei pitäisi kannattaa tai äänestää. Ehkä on paikallaan kommentoida tässä muutamia niistä. Osa näin ajattelevista on ihan vilpittömiä ja puolueessa ahkerasti toimivia ihmisiä, jotka tunnustavat Paavon ansiot, mutta joko omista syistään tai toisten neuvoja uskoen vastustavat Paavon valintaa puolueen johtoon. Jotkut valitettavasti eivät edes analysoi tilannetta, vaan ovat median vuosikymmeniä lietsoman tai kateudesta kumpuavan "Väyrys-vihan" sokaisemia.

Hän on jo niin iäkäs. Ei hänen olisi enää kannattanut lähteä ehdokkaaksi. Hänen aikansa oli jo.

Johtajuus ei edellytä tiettyä ikää, sukupuolta tms. seikkoja. Tosin pitkä kokemus ei ainakaan haitaksi ole, sillä tieto kypsyy todelliseksi taidoksi usein vain kokemuksen kautta. Paavo Väyrynen on 65-vuotiaana terve ja hyväkuntoinen mies. Hän on jaksanut toteuttaa todella mittavia kampanjoita laajoja kenttäkierroksia tehden. Epäilen, että moni nuorempikin olisi uupunut. Väyrysellä on myös hyvät geenit. Hänen isänsä sai keksinnölleen patentin vielä 100-vuotiaana ja hänen isoisänsäkin eli 95-vuotiaaksi.

Presidentinvaalit osoittivat, että Väyrysen edustama ajatusmaailma on enemmän kuin ajankohtainen ja että hänen persoonansa saa ihmiset liikkeelle. Presidentinvaaleista alkoi nousu, joka pysähtyi, kun pian väistyvän puoluejohdon taholta alettiin syytellä Väyrystä ja synnytettiin mielikuva, että puolue ei sittenkään ole siirtymässä enemmän niille painotuksille, joita Väyrynen edustaa.

Ei niin voimakkaita tunteita herättävä persoona kuin Väyrynen voi yhdistää Keskustaa. Puheenjohtajaksi on valittava henkilö, joka ei ärsytä ketään.

Keskusta on tunnepuolue, kansanliike, joka tarvitsee värikkään ja suuria tunteita herättävän puoluejohtajan. Tarvitsemme puoluejohtajan, joka haastaa ihmiset sanomaan mielipiteensä ja saa tunteet liikkeelle. Kokemus on osoittanut, että virkamiesmäinen, harmaa linja ei nosta kannatustamme, vaikka asiaosaaminen olisikin kunnossa.

Paavo Väyrynen on lujatahtoinen mies, mutta se ei tarkoita sitä, että hän johtajana päättäisi yksin kaikista asioista. Kun Väyrynen oli viimeksi puheenjohtajana, hänet valittiin neljästi yksimielisesti jatkoon, vaikka hän oli silloinkin vahva persoona. Hän oli voittanut Johannes Virolaisen melko täpärästi. Mutta Virolaisen kannattajilla ei ollut motivaatiota lähteä kaatamaan häntä seuraavassa puoluekokouksessa, kun Paavo jakoi valtaa ja vastuuta puolueessa myös niille, jotka olivat hänen valintaansa vastustaneet. Näin puolue yhtenäistettiin "tohtorien taistojen" sekä V- ja K-linjojen välisten kilpailujen jälkeen - ja johdettiin lopulta veret seisauttavaan vaalivoittoon 1990-luvun alun eduskuntavaaleissa.

Nykyisessä puoluejohdossa tätä ei ole ehkä täysin hallittu. Nykyjohdon olisi pitänyt lähteä rakentamaan luottamusta myös niihin päin, jotka olleet määrätyllä kannalla Lahden puoluekokouksessa. Se, että Pekkarisen valinta eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi estettiin ja selkeästi vastustettiin monen muun puolue-eliittiin kuuluvan tavoin Väyrysen presidenttiehdokkuutta, kunnes oli aivan pakko sitä kannattaa, hankaloitti pahasti sisäisen luottamuksen rakentumista.

Meidän ei tarvitse pelätä tahtopolitiikkaa. On oltava yhteistyökykyäkin, mutta jos meillä on vain sovittelua ja muilla tahtoa, niin tahtomme on toisten taskussa. Kuluneilla hallituskausilla oma linjamme ei ollut aina tarpeeksi kirkas ja se oli tärkein syy elettyyn historialliseen vaalitappioon.

Ja voiko joku väittää, että esimerkiksi J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen tai Suomen Marsalkka Mannerheim olisivat olleet ensisijaisesti mukavia, vaatimattomia ja ketään ärsyttämättömiä hahmoja? Suuret valtiomiehet ovat aina herättäneet suuria tunteita. He ovat niitä ihmisiä, jotka muuttavat maailmaa. Eikö Keskustassa ole nyt rohkean, todellisen muutoksen aika jatkuvan hymistelyn ja hyssyttelyn sijaan?

Ei Väyrystä voi valita, kun riitely pitää lopettaa.

Tätä riitelystä puhumista on vaikeata ymmärtää. Mm. puolueen nykyjohtoon kuuluva Tuomo Puumala on toistellut vaatimusta riitelyn lopettamisesta lisäten vakuudeksi: "niin on, jos siltä näyttää". Mutta itse en koe asiaa aivan näin.

Mielestäni on hyvä, että puolueessa käydään avointa keskustelua ei sitä pidä pelätä. Tietysti on muistettava hakea keskusteluissa myös sitä, mikä meitä yhdistää eikä vain erottavia tekijöitä. Sillä murtumaton aatteellinen pohjamme on yhteinen. Siksihän olemme tähän puolueeseen tulleet. Mutta kaikkea keskustelua, kriittistäkään, ei voi käydä "pukuhuoneen" puolella. Niin isoa pukuhuonetta ei olekaan, että sinne meidän sadattuhannet äänestäjämme mahtuisivat, ja heillekin on tärkeätä saada seurata ilmaa puhdistavaa keskustelua.

Mielestäni ei ole oikein, että jos jotakin henkilöä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja hän sitten puolustautuu, niin sitä pidetään riitelynä. Olen itsekin jotain siitä saanut joskus kokea. Ei vääryyksien julkituominen ole riitelyä. Esimerkiksi kuuluisan jätevesiasetuksen kriitikkoja syytettiin oman pesän likaajiksi jne. - Mutta väitän, että kun sitä julkisesti arvosteltiin, niin kentällä nähtiin, että ainakaan kaikki keskustalaiset eivät hyväksyneet sitä älytöntä tapaa, jolla asia käsiteltiin.

Eikä riitelynä voi sitäkään pitää, että Mari Kiviniemi kielsi Väyrystä puhumasta Helsingin vappujuhlassa rumasti nimitellen. Paavo loukkaantui tästä ja kun asiasta kysyttiin, niin rehellisenä miehenä kertoi, että pahoitti mielensä. Niin pahoitti moni muukin. Mutta ei sekään episodi nyt Paavon vika ollut.

Väyrynen ei arvosta naisia ja hiillosti Kiviniemen ulos.

Tällainen väite on niin suuri valhe. Paavo Väyrysen ajatusmaailma lähtee kaikkien ihmisten, myös eri sukupuolten, välisestä tasa-arvoisuudesta. Paavo Väyrynen on ollut naimisissa Vuokon kanssa yli 40 vuotta. Itse hän on todennut, että siinä ajassa on oppinut jotain neuvottelemisesta ja sovittelusta.

Onkohan kukaan keskustapoliitikko tehnyt niin suurta työtä toisen poliittisen henkilön hyväksi kuin Paavo Väyrynen nostamalla nuorta Riikka Manneria Euroopan parlamentin jäseneksi viime eurovaaleissa? Paavo on nostanut monia nuoria ja myös nuoria naisia avustajakseen ja sitä kautta politiikan aitiopaikoille. Esimerkiksi puolueen nykyisen varapuheenjohtajan Annika Saarikko on Paavo Väyrysen entinen lehdistöavustaja, samoin viime vaaleissa varakansanedustajaksi Lapista tullut Katri Kulmuni. Paavo on kannustanut nuorta sukupolvea esiin eikä ole pelännyt sitä itselleen uhkana.

Ja on ollut aivan uskomatonta väittää, että kun Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä puheenjohtajakisaan, niin tätä pidettiin jonakin puolueen hajottamisena. Eikö demokraattisessa puolueessa ole normaalia, että henkilövaaleihin saa tulla useampi kuin yksi ehdokas? Varsinkin, kun edellisen puoluejohdon johdolla Keskusta oli johdatettu historialliseen vaalitappioon. Jos tämä on hajottamista, niin sitten samaan on syyllistynyt moni muukin keskustalainen. Mm. Tuomo Puumala antoi selvästi ymmärtää pohtivansa ehdokkuutta vielä siinä vaiheessa, kun Mari Kiviniemi oli hyvin itsevarmasti hakemassa jatkokautta.

Suurempaa puolueen hajottamista olisi ollut se, että kaikki puolueen näkyvät toimijat olisivat jatkaneet nykyisen puoluejohdon jatkon julistamista, sillä silloin olisi harjoitettuun politiikkaan pettyneillä ollut entistä suurempi syy jäädä kotiin tai liittyä Perussuomalaisten riveihin.

Ei se Paavo kerää enää kannatusta. Sehän pudosi eduskunnastakin.

Totta on, että Väyrynen putosi eduskunnasta Uudellamaalla. Puolueemme kärsi historiallisen vaalitappion ja henkilökohtaiset äänet eivät riittäneet. Mutta presidentinvaaleissa lähdimme huimaan nousuun. Kun puolue edustaa paremmin niitä painotuksia, joita Paavo uskottavasti edustaa - koko maan asuttuna pitämistä ja maakuntiemme tasapuolista kohtelua sekä syvällistä ihmiskuntapolitiikkaa - niin silloin keräämme kannatusta. Mutta koko puolueen on vahvemmin kirkastettava aatteellista kuvaansa. Sanotaan, että kyllä puolue tarvitsee Paavoa ja hänelle on käyttöä, vaikkei hän olisi puheenjohtaja. Niin onkin. Mutta nyt on nähty, että me lähdemme nousuun paremmin silloin, kun Paavo Väyrynen on kärkipaikoilla eikä joukon jatkona.

Mutta se kerää korkeintaan sen, mitä presidentinvaaleissa. Jonkun muun johdolla nousemme yli 20 %:n kannatukseen.

Presidentinvaalien takana oli ennennäkemätön vaalitappio ja hajanainen puolue. Lähes koko puolue-eliitti teki kaikkensa saadakseen ehdolle jonkun muun kuin Väyrysen. Vaalien jälkeen jokainen on varmasti valmis myöntämään, että kukaan muu ei olisi kyennyt siinä tilanteessa nostamaan kannatusta tuollekaan tasolle. Paavo onnistui lyömään Perussuomalaiset ja Timo Soinin kannatuksen. Kun puolue yhtenäistyy ja linjamme on kirkas, niin kannatuksemme nousee reilusti yli kahdenkymmenen prosentin. Mutta se edellyttää perinpohjaista muutosta.

Nyt tarvitaan sukupolvenvaihdos. Keskusta tarvitsee muutosta eikä vanhoja naamoja.

Uskon, että Paavo Väyrysen linja on nykyisistä ehdokkaista kaikkein kauimpana siitä linjasta, jolla puolue meni viime eduskuntavaaleihin. Kaksi ehdokasta, Timo Kaunisto ja Tuomo Puumala, ovat vieläpä nykyisiä varapuheenjohtajia.

On muistettava, että puoluejohto on kokonaisuus. Meillä on mahdollisuus valita myös nuorempaa väkeä puheenjohtajistoon ja on varsin todennäköistä, että näin tulee käymäänkin.

Onko sillä edes mitään mahdollisuuksia. Lehtien mukaan hän on häviämässä vaalit.

Niin, esimerkiksi Lapin Kansa on väittänyt, että Paavo on kohtaamassa kirvelevän tappion. Tämä väite perustuu nähtävästi piirijohtajille tehtyyn kyselyyn. Sen otanta oli siis parisenkymmentä henkeä. Ja onko joku yllätys, että se porukka, joka on paljolti puolueen nykyisestä linjasta vastannut, kannattaisi nyt siihen muutosta?

Sen sijaan oikea galluptutkimus, jonka Yleisradio julkaisi 27.4. ja joka täyttää tieteellisen tutkimuksen mitat, mittasi Väyrysen selkeäksi ykköseksi. Erityisen suosittu hän oli nuoremman väen parissa.

Samoin esim. toisen iltapäivälehden kysely, johon osallistui yli 16.000 vastaajaa, osoitti Väyrysen ylivoimaiseksi suosiksi.

Nyt vain on pyritty luomaan mielialaa, että Väyrynen ei kuitenkaan voita, sillä ilmeisesti liian monelle hänen valintansa merkitsisi liian suurta muutosta yhteiskunnassa. Meille maakuntien ihmisille ja tasapuolista Suomen kehitystä kannattaville se olisi todellinen lottovoitto.

Sehän ei osaa muuta kuin kehua itseään.

Jos lukee Väyrysen kirjoja, niin niistä paljastuu, miten hän tarkastelee omaa uraansa - poliitikoksi harvinaisen avoimesti ja rehellisesti - ja tunnustaa monia, monia virheitä uransa ajalta. Julkisesti hän on myöntänyt suurimmaksi virheekseen luopumisen puolueen puheenjohtajan paikalta, mutta on todennut tehneensä muitakin virheitä, kuten me kaikki. Eikö se ole inhimillistä? Viisas kuitenkin oppii virheistään.

Paavo on toki julkisuudessa, varsinkin presidentinvaalien aikana, esiintynyt korostetun, jopa yliampuvan itsevarmasti. Tässä on ollut nähtävissä paitsi huumorin lahjaa niin myös hänen haluaan valaa uskoa meihin, itsesäälissä vaalitappion jälkeen rypeneisiin keskustalaisiin. Joku on sanonut, että Väyrynen opetti meille huonoitsetuntoisille suomalaisille presidentinvaaleissa sen, ettei meidän tarvitse jatkuvasti kulkea pää painoksissa ja itseämme vähätellen.

Paavo kirjoittanut kyllä kasan historiakirjoja, mutta muut ehdokkaat ovat kirjoittaneet tulevaisuudesta.

Todella tällaisenkin vihjauksen olen nähnyt. Paavo Väyrynen on kirjoittanut kuluneiden vuosikymmenten aikana parikymmentä kirjaa. Useimmat Paavo Väyrysen kirjat käsittelevät keskusta-aatetta, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja globaaleja ongelmia. Kirjoissa katsotaan vahvasti tulevaisuuteen. Jos moni ihminen viitsisi vaivautua tutustumaan Väyrysen tuotantoon, muuttaisi hän luultavasti käsitystään kirjojen kirjoittajasta. Monella on mielikuva vallanhimoisesta, itsepäisestä Lapin miehestä, mutta todellisuudessa Väyrynen on syvästi isänmaansa ja koko planeettamme tulevaisuudesta huolta kantava ihminen. Paavo Väyrysen ajatusmaailmassa korostuvat henkisten, hengellisten ja yhteisöllisten arvojen korostaminen materialismin ja kuluttamisen ylivaltaa vastaan.

Paavo Väyrynen kykenee ennakoimaan hyvin myös tulevia tapahtumia, mikä perustuu yhteiskunnallisten virtausten syvälliseen tuntemiseen. Esimerkiksi nykyinen eurokriisi ja Suomen rahojen lappaminen Kreikan velkasyövereihin olisi vältetty, jos Paavo Väyrysen perusteluja euroalueeseen liittymisen aikana olisi haluttu kuulla. Tällaisia kaukonäköisiä poliitikkoja tarvitaan vastuupaikoilla tällaisena murrosaikana, niin puolueessa kuin koko yhteiskunnassamme.

Myös puheenjohtajaehdokkaat Tuomo Puumala ja Juha Sipilä ovat julkaisseet nyt kirjasen osana kampanjaansa. Nämä molemmat n. 50 sivua sisältävät ja kooltaan pienet sekä runsaasti kuvia sisältävät kirjaset ovat toki ihan hyviä keskustelunavauksia. Ne sisältävät paljon hyviä ajatuksia, joissa keskustalainen arvomaailma näkyy selvästi. Uskoakseni jokainen puheenjohtajaehdokas on valmis allekirjoittamaan valtaosan näistä hyvistä ajatuksista.

Sen sijaan sellaisia syvällisiä, keskusta-aatteen tulkintoja ja yhteiskunnallista pohdintaa sisältäviä laajoja teoksia, joita Paavo Väyrynen on laatinut, ei ole tämän puheenjohtajakampanjan aikana julkaistu.

Arvostaako Paavo kenttäväkeä?

Kuka on kiertänyt niin paljon kentällä kuin Paavo? Hän ymmärtää Keskustan luonteen ainutlaatuisena kansanliikkeenä. Meidän vahvuutemme on kenttäväessä. Järjestökoneisto on yskinyt, on paljon uudistettavaa. Mutta ei sillä tavoin kuin nyt sääntöuudistusta on epädemokraattisesti, vastoin kentän kuulemista ajettu.

Suorastaan pöyristyttävää on ollut se, että puoluesihteerin valinta halutaan riistää kentältä puoluevaltuustolle - ja sitäkin halutaan pienentää kooltaan! Valtaa halutaan siirtää kentältä puolue-eliitille. Tätä sääntömuutosesitystä kannattavat mm. Tuomo Puumala ja Juha Sipilä. Näin ehdokkaat sanoivat puoluevaltuuston kokouksessa pidetyssä paneelikeskustelussa.

Keskusta on kuitenkin sellainen liike, että sen puoluesihteerillä on kenttäväkeen nähden erityinen rooli, järjestökoneiston rakentajana, kentän tuntijana, kentän innostajana. Kenttäväen ja puoluesihteerin välinen luottamus on tärkeä asia. Jäsenistömme saakoon jatkossakin valita puoluesihteerinsä!

Keskusta syyttää nyt Kataisen hallitusta keskittämispolitiikasta ja lähidemokratian kaventamisesta. Aiheesta syyttääkin. Mutta onko oikein, että me sitten itse omassa puolueessamme toimimme keskittämisen puolesta ja järjestödemokratian kaventamiseksi? Niinkö Keskustaa rakennetaan?