Olin eilen ystävieni häissä. Vaikka oli kylmänlainen syyspäivä, oli juhlapäivän tunnelma hyvin lämminhenkinen. Osallistuin tilaisuuteen erittäin mielelläni. Vihkiminen kristilliseen avioliittoon suoritettiin Rovaniemen kauniissa kirkossa ja sitten hääjuhla morsiamen kotipitäjässä, parin tunnin ajomatkan päässä. Minä en ole oikein innolla koskaan lähtenyt mihinkään ns. pukujuhliin, varsinkaan, jos en tunne paljon muita vieraita. Mutta näihin hääjuhliin lähdin mielelläni. Siirsin jopa tälle viikolle kaavailemani Amerikan-matkaani viikolla, jotta pääsin osallistumaan häihin.

Laskeskelin, että olen eläessäni ollut luultavasti moninkertaisesti enemmän hautajaisvieraana kuin häävieraana. Sinällään tämä on luonnollista, sillä kaikki ihmiset eivät mene naimisiin, tai jos menevät, eivät pidä hääjuhlia, mutta hautajaiset pidetään lähestulkoon kaikille ihmisille. Voimme elää elämämme avioitumatta, mutta kuolema kohtaa kumminkin kaikkia.

Avioliiton arvostus yhteiskunnassamme on jatkuvasti laskenut, niin maallisessa kuin hengellisessä mielessä. Jopa niin paljon, että ns. avoliitolle on jouduttu ajamaan osin samoja oikeusvaikutuksia kuin avioliitolle. On nimittäin huomattu ne monet juridiset epäkohdat, jotka liittyvät pitkään samaa taloutta vihkimättä eläneiden asemaan. Tämä on sinällään ymmärrettävää, mutta samalla on muistettava, että ihmisillä on oikeus valita elämäntapansa. Menevätkö ihmiset naimisiin vai eivät, ja kuinka syvästi he haluavat myös juridisessa mielessä sitoutua toisiinsa, se on heidän itsensä päätettävissä oleva asia.

Avioliitossa on tietysti kyse paljon muustakin kuin oikeustoimesta. Jumala itse on asettanut avioliiton. Tähän viitataan jo Raamatun ensimmäisillä lehdillä. Miehen ja naisen välinen suhde, joka on tarkoitettu pyhitettäväksi avioliitolla, on ainutlaatuinen. Sen suhteen varaanhan koko ihmissuvun jatkuminen rakentuu. Se, että tätä suhdetta korostetaan, ei loukkaa millään tavalla niiden ihmisten oikeuksia, jotka syystä tai toisesta eivät ole päätyneet kristilliseen avioliittoon.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän heidät loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos 1:27)

"Herra Jumala sanoi: Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." (1. Moos. 2:18)

"Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liitty vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi." (1. Moos. 2:24)

Nämä lauseet on maailmankaikkeuden Luoja lausunut aikojen alussa. Ja miten tosia ja ajankohtaisia ne ovat tänäänkin! Jos kristillistä avioliittoa kunnioitettaisiin enemmän tässä yhteiskunnassa, olisi moni seikka toisin. Moni ei-uskovakin on valmis myöntämään, että hetkellisen mielihyvän ja mukavuuden tavoittelu, eli suoranainen itsekkyys, ovat syypäitä aikamme rikkonaisuuteen ja ihmisten pahoinvointiin.

Tietysti moni ihminen voi elää ihan tasapainoista elämää menemättä naimisiin. Monesti kysytään, että miksi pitäisi mennä naimisiin, kun parisuhde on muuten ihan hyvä ja toimiva. Tähän olen yleensä vastannut sanomalla, että vaikka minulla voisikin olla jotain perusteluja asian puolesta, niin tärkeintä on se, mitä Jumala tästä asiasta Sanassaan opettaa. Eiköhän hän sentään tiedä parhaiten, mikä on meille ihmisille parasta, kun on koko ihmissuvun luonut. Hän haluaa, että mies ja nainen sitoutuvat toisiinsa myös julkisesti ja pyytävät siunausta perhe-elämälleen. Avioliitto on Jumalan suuri lahja. Samalla on toki tiedostettava, että kaikki eivät tähän ratkaisuun päädy, ja että joidenkin avioliitto päättyy eroon. Se, että tällaisia ihmisiä katsottaisiin niin nokanvartta pitkin, etteivät he uskalla tulla kristillisen yhteisön toimintaan, sellainen ei ole kristinuskon mukaista toimintaa, vaan sydämettömyyttä.

Se henkilö, jonka toiminnan kautta päädyin ratkaisuus tunnustautua julkisesti uskovaksi, sanoi minulle kerran puolison valinnan olevan elämämme toiseksi tärkein asia. Siis heti uskonratkaisun jälkeen.

Minulla itselläni ei toki ole varaa puhua kovin syvällisesti avioliitosta, kun en itse ole naimisissa. Mutta se ei johdu siitä, että en kunnioittaisi avioliittoa, vaan siitä, että niin sanotusti kysyntä ja tarjonta eivät ole kuluneina vuosina oikein kohdanneet :)

Sekä äitini että isäni vanhemmat ovat molemmat vihityt vuonna 1959. Molempia avioliittoja on kestänyt yli viisikymmentä vuotta.

Kun mainitsin alussa olleeni eilen ystävieni häissä, niin puhuttakoon joku sana myös ystävyydestä.

Olen viime viikkoina ollut tavallista enemmän esillä niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa viestinnässä. Kun olen nyt reilun kuukauden työskennellyt kansanedustajan avustajana, niin joku voi luulla, että elämäni on ihan täynnä politiikkaa. Joskus olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka eivät minua tunne, luulevat, että poliittinen toiminta täyttää kaiken aikani. Itse koen asian aivan toisin.

Mutta kun poliittisessa elämässäkin toimin, niin olen huomannut, että sekin koostuu pitkälti erilaisista ihmissuhteista. Luottamus on kaiken perustana. Sen syntyminen poliittisessa toiminnassa ei ole helppoa. Yhteistyötä tehdään ja liittoudutaan asioiden tiimoilta, mutta harvoin luottamus on täydellistä. Pohditaan, että mikähän on tämän ja tuon teon motiivina. Ihmissuhteita ylläpidetään hyötymisen vuoksi. Paavo Väyrynen on sanonut, että politiikassa ystävyyssuhteet muuttuvat usein hyväksikäyttösuhteiksi.

Minun kohdallani on ollut ihmeellinen onni saada politiikassa toimivia henkilöiden todellisiksi ystävikseni. Uskon, että se on Jumalan suurta johdatusta.

En ole koskaan ollut kovin sosiaalinen ihminen. Lapsena minulla oli vähän omanikäistäni seuraa. Yläaste- ja lukioiässä, osin vielä yliopistossakin minua vieraannutti ikätovereista mm. se, että useimpien käsitys hauskasta vapaa-ajanvietosta oli tolkuton alkoholinkäyttö. Sellaista olen aina inhonnut enkä halunnut sellaiseen osallistua. En ollut aktiivinen seurakuntanuorissa tai oikeastaan missään hengellisessä yhteisössä, niin että samanhenkisempää seuraa en löytänyt sieltäkään. Toki minulla on ollut laaja verkosto kavereita, ystäviä ja vähitellen myös niin sanottuja yhteistyötovereita eri järjestöjen parista. Kun olen viime vuosina hoitanut julkisia tehtäviä, olen saanut tutustua eri ikäisiin, eri ammateissa toimiviin, eri puoluekantoja edustaviin ihmisiin. Yhteydenpito erilaisiin ihmisiin on paitsi opettavaista myös monin tavoin elämää rikastuttavaa.

Mutta aivan henkilökohtaisia, ns. lähiystäviä, heitä tuskin voi olla kovin monta. Sen, mikä merkitys koko elämänlaadun ja kaikinpuolisen jaksamisen kannalta on todellisella ystävyydellä, sen olen oppinut ymmärtämään vasta aikuisiällä.

En tarkoita näillä lähimmillä ystävilläni välttämättä sellaisia ihmisiä, joita tapaisin kovin usein, joiden kanssa istuisin iltaa jossakin tai kävisin matkoilla. Itse asiassa en tapaa heitä kovinkaan usein. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, että minulle on annettu ympärilleni ihmisiä., joille voin uskoutua kaikista asioista ja joiden tukeen ja voin aina luottaa. Jos he eivät olekaan aina tavattavissa, ovat he puhelimen tai sähköpostiyhteyden päässä. He eivät ole aina samaa mieltä kanssani, ja uskaltavat myös kertoa sen minulle. Useimpiin, joskaan en kaikkiin, näistä lähimmistä ystävistäni, olen tutustunut poliittisen toiminnan parissa. Poliittisen toiminnan parista voi löytää siis myös oikeita ystäviä.

Näiden luotetuimpien ystävieni joukossa on myös se rouva, jonka häihin minulla oli eilen kunnia osallistua. Tutustuin häneen, kun hänet valittiin aikanaan Lapin Keskustanuorten toiminnanjohtajaksi ja kuuluin itse tuolloin piirin johtokuntaan.

Kerran elämäntilanteeni oli varsin haastava. Olin hyvin uupunut ja turhautunut, ja koin, että se työ, jota tein, ei ollut palkitsevaa. Sain sitten tietooni kahden ystäväni käymän keskustelun. He olivat tietämättäni pitäneet yhteyttä toisiinsa ja keskustelleet tilanteestani ja kantaneet huolta.

Sitten he lähestyivät minua ja neuvoivat minua toimimaan tilanteessani tietyllä tavalla. Vaikka rehellisesti sanottuna en heidän neuvojaan täysin noudattanutkaan, minulle antoi suunnattomasti voimaa tieto siitä, että minusta välitettiin aidosti ja jaksamisestani kannettiin huolta.

Olen usein miettinyt, että en olisi jaksanut kaikkea julkisessa toiminnassa kokemaani ilman näitä ystäviäni ja heidän tukeaan. Suorasukaisine mielipiteineni en varmasti ole aina ollut kovin helppo ystävä.

Moni kenties luulee, että olen vallan- tai rahanhimon takia mukana poliittisessa toiminnassa. Vallanhimon saavat muut arvioida, mutta ihan objektiivisten seikkojen perusteella voin talouteni osalta vakuuttaa, että ainakin tähän yhteiskunnalliseen harrastukseeni on enemmän mennyt rahaa kuin olen sieltä saanut. Alkaneesta työstäni eduskunta-avustajana on myös paljon vääriä käsityksiä. Ministereiden avustajien suhteen on toisin, mutta kansanedustajan avustajana en todellakaan saa samansuuruista palkkaa kuin kansanedustajat. Jos asia kiinnostaa, niin voin sanoa, että minulle jää verojen jälkeen käteen kuussa noin 1700-1800 euroa. Toiminimen puitteissa olen tehnyt joitakin perinnönjakoja, perunkirjoituksia ym. lakitoimia. En ole perinyt yleensä puoliakaan niistä summista, mitä esim. jotkut pankit perivät perunkirjoituksista, joten en ole rikkauksia kerännyt. Tietysti jonkin verran toimeentuloani tämä on helpottanut ja mahdollistanut mm. sen, että voin vapaa-aikanani käydä matkoilla.

Jos olisin keskittynyt vain juridiikkaan, siihen ammattiin ja uraan, johon sain pohjan yliopistossa, olisin varmasti taloudellisesti paljon paremmin toimeentuleva. Kenties myös elämäni olisi hauskempaa. Mutta toisaalta, muistan yliopiston professorin eräällä luennollaan sanoneen - elämän ei ole tarkoitus olla aina kivaa, kunhan se on mielenkiintoista. Kokisin varmaan vielä nykyistä huonompaa omaatuntoa siitä, että en yrittänyt muuttaa yhteiskuntaa yhtään paremmaksi. Ystävieni tuella olen jaksanut olla mukana.