Kirjoittelen tätä merkintää lauantai-iltana (13.8.) äidinpuoleisessa mummolassani Kemijärvellä, yläkerran suuremmassa huoneessa, jossa minulla on tapana yöpyä. Talo on vanha rintamamiestalo, mummini isän aikanaan rakennuttama. Mummolassahan vietin suuren osan lapsuudestani, mm. kotoa kouluun lähtiessä kävin täällä aamulla hakemassa polkupyörän varastosta ja jätin sen sitten sinne koulun päätyttyä, ja söin päiväruoat yleensä täällä. Edelleenkin, jos olen Kemijärvellä viikonloppuna, olen täällä yötä lauantain ja sunnuntain välisen yön.

Tarkalleen ottaen istun tätä kirjoittaessa samassa sängyssä, jossa isomummini Hulda Huttunen, koneasiamies ja kolmen sodan veteraani Akseli Huttusen leski, nukkui vieraillessaan tyttärensä luona Kemijärvellä. Muistan, että suunnilleen viisivuotiaana vein hänelle lautasella muutaman voileivän tuolle samaiselle pienelle yöpöydälle, joka on yhä sängyn vieressä. Mummi leikkasi ruisleivästä kovat reunat pois, jotta vanha äiti saattoi syödä leivän ilman hampaita. Viimeisenä joulunaan, vuonna 1989, hänet täytyi lähestulkoon kantaa viltinmutkassa, useamman hengen voimin, portaita alas. Samana jouluna seurattiin tarkasti Romanian kansannousua. Muistan, kuinka meilläkin iloittiin kommunismin kaatumisesta ja Ceausescujen syöksemistä vallasta. Neuvostoliiton loppua ei puna-armeijan kranaatista haavoittuneen isoukkini leski ehtinyt näkemään. Joulun jälkeen hän palasi kotiinsa Rovaniemelle, vietti siellä jonkin verran parempivointisena muutaman viikon, kunnes sai makuuhuoneessaan aivoverenvuodon ja menehtyi sen seurauksiin 1.2.1990. Muistan hyvin hänen hautajaisensa ja Eila-tädin lukeman värssyn: "Ei elämä pääty kuolemaan, vaan jatkuu uuteen, ja vielä parempaan." Useita Hulda Huttusta ja hänen puolisoaan esittäviä valokuvia löytyy kehystettynä tästä huoneesta.

Nyt sängyn vieressä on jonkinmoinen kasa kirjoja. Osa kirjoista on ollut siinä minun tuominani jo lukiovuosiltani. En ole kovin paljon tuonut tilalle uusia. Minun tapani rentoutua ja antaa ajatusten levätä, on tuttujen ja luonnollisesti aiheeltaan kiinnostavien kirjojen lukeminen. Jotkut sanovat, että he rentoutuvat lähtemällä lomalle, mutta se ei päde minuun. Lomamatkoilla pyrin tutustumaan paikallisiin oloihin ja kultturiin, vierailen nähtävyyksissä, kuljen kirkot ja museot ja olen yleensä palattuani lomalta niin väsynyt, että haluaisin vain maata kotona monta päivää tekemättä mitään.

Mutta kirjoja lukemalla lepään ja virkistyn. Kun aika riittää, niin mielelläni luen aina uusia kirjoja, mutta oikein todella rentoudun lukemalla kirjoja, joista jo tiedän, mitä niissä tulee tapahtumaan. Jotenkin tuntuu, että aivokoneiston ei tarvitse käydä silloin niin kiivaasti kuin lukiessa vaikkapa jotakin vieraampaa aihetta koskevaa tietokirjallisuutta. Oikeustieteellisen tuhatsivuisia tenttikirjoja lukiessa kai jäi alitajuntaan jokin pelko siitä, että käy huonosti, jos ei ymmärrä, muista ja omaksu lukemaansa uutta tietoa.

En kuvittele omaavani sellaista tietämystä, että voisin valistuneesti suositella joitakin kirjoja hienojen kirja-arvostelujen kera. Mutta luettelenpa tässä, mitä ovat ne kirjat, joita olen vuodesta toiseen täällä jaksanut iltalukemisiksi selailla, ja yleensä lukeakin monta monituista kertaa peräkkäin, joskus useankin vuoden tauon jälkeen. Nähtävästi ne ainakin minun makuuni ovat hyvää kirjallisuutta, kun olen jaksanut niitä lukea.

Ensinnäkin on mainittava Päätalon tuotanto, varsinkin Koillismaa- ja Iijoki-sarjat. Ne ovat minulle melkoisen tuttuja. Suorastaan hupaisaa on, että kun kirjailija Kalle Päätalon isä piti poikansa lukuhaluja joutavana ajanhukkana ja joka tapauksessa epämiehekkäänä harrastuksena, omasta lapsuudestani muistan, että Päätalot olivat nimenomaan miesten kirjoja ja että olipa melkein miehuuden merkki, kun oli lukenut useamman Päätalon. Olen käsittänyt, että monet sellaisetkin miehet, joita kaunokirjallisuus ei ole muutoin kiinnostanut, ovat hyvin innokkaasti tarttuneet aikanaan kunkin syksyn uusimpaan Päätalon teokseen.

Ulkomaista sarjakirjallisuutta edustaa Mazo de la Rochen Jalna-sarja. Divarit kuulemma ottavat Jalna-kirjoja vastaan yhtä happamesti kuin perikuntien kauppaamia Päätalon teoksia, mutta inflaation kärsiminen on oikeataan sääli. Niin kevyinä kesäromaaneina kuin Jalna-kirjoja onkin pidetty, ne kuvaavat elävällä tavalla mennyttä maailmaa sellaisena kuin se näytti verrattain yläluokkaisen kanadalaisperheen silmin sadan vuoden ajan 1850-luvulta 1950-luvulle. Monet henkilökuvaukset ovat varsinkin oikein eläviä. Olen sitä paitsi pitänyt aina sukutarinoista, ehkä siksi, kun suvun ja aikaisempien sukupolvien merkitys on ollut omassa kasvuympäristössäni hyvin suuri.

Sitten tuossa on Suuri ohjelmakirja (Yrjö Karilas, 1962). Se on kai mummini hankkima niiltä ajoilta, kun hän työskenteli asuntolanhoitajana ja tuntiopettajana, ja asuntolan ja koulun illanviettoihin järjestettiin ohjelmaa. Kirjassa on paljon puheita, näytelmiä, runoja ym. sopivia ohjelmanumeroita. Nykypäivän silmin kirja on varmasti vanhentunut ja liekö sitä kouluihin sallittaisiinkaan, kun uskonnonopetuskin halutaan korvata Jeesuksen kieltäviä uskontoja kristittyjenkin lapsille opettavalla uskontotiedolla. Ohjelmakirja sisältö on vahvasti konservatiivinen, perhearvoja, raittiutta ja kristinuskoa korostava. Mutta ne ovat ne ainekset, joista olen oman elämänkatsomukseni rakentanut, ja jos yhteiskunta ja sen perheet edelleen rakentaisivat niiden varaan, olisi moni lapsi onnellisempi ja moni nuori elämä turvatumpi kuin se vallitsevissa oloissamme on.

Oi, Herra, herätä sä nuorisomme,
sen onnen kaipuu ohjaa oikeaan,
virvoita, kasta kevätvainiomme,
sytytä henkes tulta palamaan.

Toisen uskonnon alalta kertovaa kirjallisuutta on toki samaisen sänkyni vieressä. Jean Sassonin kolme Prinsessa-kirjaa kertovat elämästä tiukan islamilaisen Saudi-Arabian hallitsijasuvussa. Kirjat paljastavat millaisia hirmutöitä tässä maassa harjoitetaan täysin laillisesti. Aviorikoksesta tuomitaan kuolemaan, epäsiveellisyydestä syytetyn tytön isä surmaa tyttärensä suvun kunnian pelastaakseen, raiskauksia ja alaikäisiin sekaantumisia katsotaan läpi sormien. Maassa ei ole demokraattista hallitusta, vaan sitä hallitsee ilman vaaleja yltäkylläisyydessä elävä hallitsijasuku. Sinne Yhdysvallat eivät ole vieneet demokratiaan yhtä innokkaasti kuin Irakiin, sillä maa on Yhdysvaltain liittolainen ja kai jonkinmoinen vakauden tae alueella.

Poliittista kirjallisuutta on tietysti myös jonkin verran, vaikka en vapaa-ajalla käytä läheskään niin paljon aikaani poliittiseen pohdintaan kuin jotkut tuntuvat luulevan. Paavo Väyrysen On muutoksen aika -teoksen lisäksi luen usein Kukka-Maaria Karjalaisen isästään Ahdista laatimaa muistelmakirjaa. Monesti olen käynyt läpi myös Valitut Palat -tietokirjasarjaan kuuluvaa "Mannerheim - Tuttu ja tuntematon" paksuhkoa elämäkertateosta. Poliittiseen kirjallisuuteen voinee lukea myös rouva Anita Hallaman kirjan Sydämen kieltä sydämelle, missä hän kertoo pitkäaikaisesta suhteestaan presidentti Urho Kekkoseen. En todellakaan puolustele presidenttimme elämäntapaa, mutta rouva Hallamassa ei nähtävästi kuitenkaan ollut kyse irtosuhteesta, vaan merkillisen syvästä kiintymyksestä. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että hän jollakin tavalla pelkäsi Hallamaa ja tämän temperamenttia, mutta ei halunnut kuitenkaan irrottaa otetta, vaikka koettikin välillä katkaista välejä. Naimisissa olevan naisen rakastaminen ei ollut helppoa, ja sitä kesti sentään noin kaksikymmentä vuotta.

Enemmän tai vähemmän viihteen puolelta löytyy sängyn vierestä kirja mm. Lapissa pyörähtäneestä Petronellasta kertova Balladi kauniista Petronellasta (Mauno J. Pyhtilä, 2008). Näyttämötaiteen edustajista kertova kirjallisuus kiinnostaa minua kovasti. Varsinkin Ritva Oksasen omaelämäkertaa "Eikö elämä olekin kamalaa ... Luojan kiitos!" olen lukenut hyvin paljon. Hän kuvaa siinä myös uskoontuloaan ja vapautumistaan alkoholinkäytöstä. En ole haaveillut itse näyttelijän ammatista koskaan, mutta teatterimaailma on mielestäni varsin kiehtovaa ja katson mielelläni myös näyttelijöistä kertovia dokumenttiohjelmia. Kyllikki Forsellin elämäkertateos Suurella näyttämöllä on myös kulunut käsissäni.

Kaunokirjallisuuden puolelta mainitsen vielä Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia. Siinä Lapin suuri kirjailijatar kuvaa omasta näkökulmastaan varsin kaameata avioliittoaan kenraali Willamon kanssa. Kariniemen räiskyvä persoona tunnettiin nähtävästi aikanaan melko hyvin Lapissa. Minut Kariniemen tuotannon pariin ohjasi yksinkertaisesti sellainen seikka, että meidän hautakivissämme tulee olemaan sama päivämäärä. Annikki Kariniemi nimittäin kuoli samana maanantai-aamuna kuin minä synnyin, 22.10.1984. Kävin itse asiassa tänä kesänä Utsjoella Annikki Kariniemen haudalla. Hän ei asunut Utsjoella, mutta olen kuullut, että hän olisi määrännyt hautapaikakseen etelän silmin katsottuna äärimmäisen kaukaisen Utsjoen, jotta hänen ihailijoillaan olisi vähän vaivaa päästä haudalle.

Tässäpä tuli lueteltua pääosa niistä kirjoista, joita olen selaillut vuosien varrella melko tarkkaan.