Kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen on kulumassa loppuaan kohti. Itselleni tämä vuosi 2009 on ollut monessa mielessä raskas vuosi. Voimiani on totisesti koeteltu. Näin vuoden lopulla olen sen huomannut ja toivonpa, että seuraava vuosi olisi edellistä parempi. Vaikka on paljon miellyttäviäkin muistoja - valmistuin oikeusnotaariksi, sain tiedon ensimmäisestä työpaikasta seuraavan vuoden alkuun, kävin Yhdysvalloissa parin viikon matkalla ja tein myös lyhyempiä lomia Englantiin, Ranskaan ja Intiaan, olin mukana tekemässä Suomen Keskustanuorten järjestön uraauurtavia henkilövaihdoksia jne. Olen saanut tutustua moniin uusiin ihmisiin ja kokea läheisten ihmisten tukea elämän eri tilanteissa.

Ystävyyden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Olen tämän vuoden aikana huomannut, miten suorastaan siunauksellinen asia on, että tällä matkalla on kanssakulkijoita, jotka kantavat toistensa taakkoja, ja joille voi kertoa omista huolistaan.

Tänä syksynä olen ollut varsin työllistetty. Gradun tekemisenikin on viivästynyt erinäisten luottamustoimiini kuuluvien hankkeiden myötä. Ei sillä, mielelläni olen toiminut ja toimin yhteisten asioiden parissa. Mutta kieltämättä viime kuukausina olen alkanut tuntea suoranaista väsymystä. Eräs hyvin palkitseva, mutta myös hyvin uuvuttava prosessi on ollut kansanedustaja Matti Oskari Lahtelan elämäkerran kirjoittaminen. Kirja on nyt valmis ja se julkaistaan Kemijärven Kulttuurikeskuksessa sunnuntaina 20.12. klo 18 alkavassa tilaisuudessa, kaikki tervetuloa!

Tein kirjan ilmaiseksi, perimättä edes minulle aiheutuneita kuluja. Katsoin, että koska kirjan painatuskin rahoitetaan vapaaehtoisilla lahjoituksilla, joita eräät paikalliset toimijat ovat ystävällisesti meille suoneet, niin emme mekään voi alkaa nostamaan palkkiota itsellemme. Kirjan tuotto menee siis lyhentämättömänä patsashankkeen hyväksi. Mutta sangen uuvuttava prosessi tämä elämäkertatyö on ollut. Alun perin oli tarkoitus, että kirjan kirjoitan minä erään toisen henkilön kanssa. Keväällä sovimme työnjaosta ja alkusyksystä toinen kirjoittaja ilmoitti tehneensä oman osansa ja pidin asiaa selvänä. Sitten, muutama viikko ennen määräaikaa, hän ilmoitti, ettei saakaan osaansa valmiiksi. Päätin, että milloinkaan en enää kirjoita kirjaa jonkun kanssa yhteistyössä. Jouduin sitten parissa viikossa, osin illan pimeinä tunteina, kirjoittamaan nämä puuttuvat osat. Siinä hidastui gradun teko ja monet muutkin asiat. Mutta kun olen saanut kasvatuksen, että lupaukset täytyy pitää, niin päätin, että minusta ainakaan ei jää kirjan valmistuminen kiinni. Eikä jäänyt ja tuntoni on siltä osin puhdas.

Myös omassa elämässäni on tapahtunut monenlaisia asioita. Raskain niistä on kuluneen vuoden aikana ollut tammikuussa tapahtunut isomummini poismeno. Uskallan väittää, että ainakin viimeisen elinvuoden aikana minä olin se henkilö, joka kävin hänen luonaan eniten. Viimeisinä viikkoina olin lähellä seuraamassa hänen saattohoitoaan. Nyt, kun on kulunut vuosi niistä tapahtumista, ovat niiden muistot nousemassa mieleeni. Vaikka nuo viimeiset päivät olivat toisaalta hyvin synkkiä, antoivat ne toisaalta minulle arvokkaan opetuksen siitä, mitä kuolema kristitylle merkitsee: voittoa, taivaallista, riemullista voittoa!

Tunnen myös syvää kiitollisuutta kaikkia niitä läheisiä ihmisiä kohtaan, jotka kävivät tervehtimässä mummia hänen viimeisinä elinviikkoinaan. Hautajaisiin tuleminenhan on jo turhaa vainajan kannalta, häntä kummulle lasketut seppeleet eivät lohduta. Niin paljon sain nähdä vanhainkodilla kuluneina vuosina kulkiessani ihmisiä, joita käytiin vain harvoin katsomassa. Ehkä moni pelkää omaa tulevaa vanhuuttaan ja kuolemaa niin, ettei halua siitä muistutusta muiltakaan. Mutta tällaiset ihmiset ovat varsin surullisia olentoja, sillä he pelkäävät vääjäämätöntä ja torjuvat sen mielestään. Silti hekin kuolevat kerran. Mutta voivatko he kuolla samalla tavoin kuin isomummini Hulda Kaisamatti. Hänellä oli kipuja ja hän oli ajoittain levoton viime päivinään. Kuitenkin hän oli täynnä riemua, viimeisissä koettelemuksissaankin hän osoitti sormellaan ylöspäin ja hymyili kasvot kuvastaen jo taivaallista iloa. Hän oli ottanut Jeesuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanaan. Hän tiesi, että kuolema on voitettu. Hän ei ollut menossa tuntemattomaan tyhjyyteen - hän tiesi menevänsä kotiin. Siinä mummin kuolinvuoteella istuessani minulle todella konkretisoitui, mitä kristinusko merkitsee. Se merkitsee, että todella, kuolema on voitettu, ja että Jeesukseen turvaten kuolema on taivaallinen voitto.

Muutamat otteet päiväkirjamerkinnöistäni viime vuoden lopulta kuvastavat hyvin tuntojani:

15.12.2008

En uskaltanut lähteä vielä tänään Rovaniemelle, jos mummin tilassa tulee muutoksia. Kävin kolmesti katsomassa. Verikoe otettiin vasta, kun käskin. Kuulemma jos ei tulehdusarvo nouse, ei ole sairaalassa sen enempää tehtävissä kuin hoivalla. ... On tämä raskasta aikaa. Olen silti levollisin mielin. Mummin sairauden aikana suurta lohtua on tuonut tieto siitä, että Jeesukseen turvaavalle kuolema on voitto.

18.12.2008

Hoitajat kertoivat iloisena, että mummin kuume oli yöllä laskenut. Hulda olikin paljon virkeämpi, juttelikin muutamia sanoja. ... Kunpa hän vielä toipuisi ja jaksaisi vähän istuakin ja lukea lehtiä.

22.12.2008

Kävin katsomassa Hulda-mummia. Hän on hyvin väsynyt. Kuulme ja tulehdusarvot laskeneet, mutta sydämen vajaatoiminta oirehtii. Puhetta ei tule kuin jokunen sana kuiskaten. Ehdin jo iloita, että tilanne olisi kääntynyt paremmaksi. Miksikähän ääni on mennyt. Olen miettinyt, voiko mitään tehdä. En haluaisi mummin joutuvan enää sairaalaan. Tapahtukoon Jumalan tahto.

23.12.2008

Minulle kerrottiin puhelimessa, että Hulda-mummi on pyytänyt nimenomaisesti minua luokseen ja että mummi on halunnut ehtoollista. ... Mummi ilahtui kovasti, kun tulin käymään. Syötin häntä ja hän söi kiisseliä ja joi vähän maitoa. ... Mummi käsittää selvästi tilanteensa. Olin tulkitsevinani, että hän puhui lähdöstä. Kun [erään ystävän nimi] kävi, mummi oli hyvin uupunut eikä juuri ottanut kontaktia, mutta kun hän oli lähdössä, mummi puristi häntä kädestä ja sanoi kahdesti: "hyvästi". Tässä tilanteessakin hän käyttäytyy hyvin arvokkaasti.

Kirkkoherra tuli klo 16 ja antoi synninpäästön ja ehtoollisen. Mummi ei puhunut mitään, mutta ymmärsi asian selvästi. Ehtoollisen aikana kyllä tahtoi torkahdella. Miten hyvä onkaan valmistautua kuolemaan, kun voi turvata Jumalan sovitustyöhön. Kun Jeesus on elämä, kuolema on voitto. Olen tietysti surullinen, jos mummi lähtee tästä ajasta, mutta en toivotn. Jeesus on voittanut kuoleman Golgatan ristillä. Ylistys Herralle!

25.12.2008

Koetin puhua mummille, että kohta vaihtuu vuosi ja tammikuun lopussa olisi syntymäpäiväkin. Hän pudisteli päätään, ei arvele enää olevansa täällä pitkään. Nyökkäsi syvään, kun sanoin, että asiat ovat hyvin, kun uskossa Jeesukseen on saanut synnit anteeksi.

29.12.2008

Kai minunkin on tunnustettava itselleni, että parantumista ei ole enää syytä toivoa. Ja parempihan mummille olisi päästä Jumalan luokse Taivaan kotiin. ... Hoitajat ovat hyvin ystävällisiä, hehän ovat tulleet minullekin tutuiksi tänä aikana. ... Pyysin soittamaan, jos tila menee kriitilliseksi. Tuntuu, että tässä ei ole enää monesta vuorokaudesta kyse. Hoitajien mukaan sydän loppuu vähitellen, vajaatoiminta pahenee ja sitten loppu.

31.12.2008

Kävin kahdesti hoivalla. Mummin tila pysynyt samana. Lähtö on lähellä. Luin Raamattua, vakuutin mummille, että hän on lähdössä Taivaaseen.

2.1.2009

Jumala haki tänään Hulda-mummin Taivaan kotiin. Jeesus on elämä ja kuolema on voitto uskovalle.

Mauri ja Marjatta (isänvanhempani) olivat käymässä siellä juuri lähdön hetkellä. Kaikki tapahtui nopeasti, noin tunnissa. Mummi oli maannut levollisena, ei ollut puhunut mitään, ennen lähtöä puristanut silmiä yhteen ja painanut suuta kiinni, sitten vain lakannut hengittämästä. Mummi lähti klo 10.53.

Mummi halusi pois, hänelle tämä oli hyvä. Oma menetykseni on mahdottoman suuri. Kävin neljän aikaan katsomassa mummin ruumista. Itkin monta kertaa. Rukoilimme hoitajan kanssa Isä Meidän -rukouksen. Sanoin mummin ruumiin äärellä: "Jos minä pysyn tässä samassa uskossa kuin te tänään kuolitte, niin me tavataan kyllä". Raskas kohtaaminen, mutta halusin vielä käydä siellä.

- - -

Viime vuoden joulu meni siis osaltani yllä kuvatuissa tunnelmissa. On luonnollista, että sen joulun tapahtumat palaavat mieleeni nyt uuden joulun lähestyessä. Mutta toivon, että saan viettää nyt myös rentouttavan joulunajan, joka antaisi voimia alkavan vuoden uusiin haasteisiin. Uskon, että isomummini, joka rukoili puolestani hyvin paljon elämäni 24 vuoden ajan, on vielä iankaikkisuudessakin lausunut rukouspyyntöjä minua koskien. Rukouksen silta kantaa ajallisen elämän rajan yli. Kiitollisuudella muistan myös sitä esimerkkiä, jota hän raittiilla ja terveillä elämänarvoillaan osoitti niiden 94 vuoden aikana, jotka hän tässä ajassa täällä vietti, juurevana ja vahvana, ja epäilemättä arvonsa tuntevana pohjoissuomalaisena talonpoikaisnaisena.