Eilen isomummini Hulda Kaisamatin ruumis saatettiin Janne-ukin viereen Kemijärven Honkakankaan hautausmaalle odottamaan ylösnousemuksen aamunkoittoa.

Mummin toivomuksesta hautajaiset eivät olleet kovin suuret. Lähimmät omaiset kokoontuivat Honkakankaan kappeliin, lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset perheineen, viimeinen elossa oleva sisar ja sisarusten lapset sekä eräät lähimmät ystävät. Kirkkoherra Marjokorpi toimitti mummin siunaamisen tutuilla sanoilla: Hulda Kaisamatti, maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Vapahtajamme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

Menetyksen keskellä lohtua toi se kallis asia, että mummi kuoli uskossa Jeesukseen ja on nyt päässyt perille iankaikkiseen kotiin. Mutta siitä huolimatta niille tänne vielä jääville, joille mummi oli tärkeä ihminen, ero on tietysti ikävä ja raskas asia. Kun lapset ja lapsenlapset ja myös me kolmannessa polvessa jälkeläisiä edustavat heitimme ruusuja hautaan lasketulle arkulle, oli tunnelma hyvin surullinen. Sitten lapioimme haudan kiinni. Se on mielestäni kaunis tapa, viimeinen palvelus edesmenneelle. Arkulle ja sitten hautakummulle laskemani seppeleen nauhoissa olivat tekstit: "Jeesus on elämä ja kuolema on voitto. Jälleennäkemistä odottaen, Janne"

Muistotilaisuudessa seurakuntatalolle muisteltiin mummin elämää kauniin sanoin. Mummin elämä oli pitkä ja työntäyteinen. Siinä oli myös paljon vaikeita ja raskaita asioita, mutta mummi ei koskaan katkeroitunut, vaan suhtautui kaikkiin vastoinkäymisiinsäkin tyynesti ja katsoi tulevaisuuteen valoisasti. Pidin hautajaisissa puheen, jossa kerroin omia tuntemuksiani mummin poismenosta ja siitä, millaisena koin minulle tärkeän ihmisen, jonka sain tuntea 24 vuoden ajan. Samoin Kaarina Soppela piti muistopuheen kertoen välähdyksiä ystävänsä ja aatetoverinsa monivaiheisesta elämästä päättäen puheensa toteamukseen: nyt Hulda on saavuttanut taivaallisen voiton, jota häneltä ei voida ottaa pois.

Kun mietin, miten mummi huolehti suuresta jälkeläisjoukostaan ja kantoi heitä rukouksissaan, niin tunnelmaan sopii hyvin Lauri Pohjanpään runo Väsyneet kädet. Mummi oli kookas nainen, hänellä oli vahvat kädet, joilla hän teki raskasta maataloustyötä vuosikymmenten ajan. Vielä Hoivakodillakin hän kutoi monet sukkaparit. Ja sitten kun mitään työtä ei enää voinut tehdä, liitti hän vielä kätensä yhteen rukoukseen, vielä viimeisinäkin elinpäivinään.

 

Väsyneet kädet

Kädet paljon työtä tehneet,

mua lasna kantaneet,

kädet väsyneet, kädet rakkaat,

mun puolestaan rukoilleet.

Ne peitteellä hiljaisina

on suonin sinisin.

Ne viimeisen, viimeisen kerran

on käyneet ristihin.

Luen kyynelten lävitse teistä

ma kirjaa kohtalon.

Luen vaivoista, rakkaudesta,

mi kaikkensa antanut on.

Kädet ankarat ja lempeet,

ma huudan kuin pimeyteen:

te herätkää viimeisen kerran

vielä tekoonne viimeiseen!

Ma huudan autioon yöhön:

kädet siunatut, kohotkaa

ja viimeisen, viimeisen kerran

mua siunatkaa...