Tänään minua on kohdannut suuri suru. Isomummini Hulda Kaisamatti kutsuttiin tänä aamuna Taivaan kotiin. Surun keskellä minua lohduttaa se tieto, että isomummini oli valmis lähtemään tästä ajasta ja toivoi pääsevänsä Vapahtajansa ja poismenneiden omaistensa luokse. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herra!

Isomummini viimeinen sairaus kesti noin kolme viikkoa. Hän asui Palvelukeskus Puistolan Hoiva-osastolla viime kesäkuusta lähtien ja siellä, omassa huoneessaan, hän myös jätti tämän maailman. Jouluaatonaattona hän pyysi ehtoollista. Tuolloin tiesin, että hän on valmistautumassa lähtöön. Saatuaan ehtoollisen ja synninpäästön hänen ajatuksensa olivat tulevassa taivasmatkassa. Kävin hänen luonaan joulun ja uuden vuoden välillä joka päivä, usein kaksi tai kolme kertaa päivässä. Hänen voimansa hiipuivat, viimeisinä päivinä puhettakaan ei enää tullut, mutta hän oli hyvin rauhallinen ja levollinen. Ei minkäänlaista kuolemanpelkoa tai epätoivoa. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että isomummini sai lähteä niin kauniisti.

Kävin hänen luonaan viimeisen kerran uudenvuodenaattoiltana. Sitten lähdin Sodankylään isäni luokse. Pyysin hoitajia soittamaan heti, jos tilassa tulee muutoksia. Mutta loppu tuli kuitenkin äkkiä. Ukkini Mauri, isomummini vanhin poika, ja mummi Marjatta, isomummini miniä, olivat hänen luonaan lähdön hetkellä. Olin matkalla Sodankylästä Kemijärvelle ja tulin Levärannalle, Vanhaan Kiheriin, jossa isänvanhempani asuvat, kun sain kuulla: "Ämmi on nukkunut pois."

Isomummi, Ämmini, oli hyvin läheinen ihminen minulle. Varsinkin viimeisinä vuosina tapasimme usein. Lapsuusvuosien pullantuoksuiset muistot, pakasteesta kaivetut torttulaatikot, keskustelut maailman tapahtumista ja kotikylän asioista, huolet sukulaisten avioliittoaikeista, vanhan ajan tarinat - ja sitten lonkkamurtuma, opettelu uudestaan kävelemään, vuodet vanhainkodilla ja viimeinen sairaus - paljon muistoja. Menetys on minulle hirvittävän raskas.

En ole koskaan tekelehtinyt hyväksi uskovaiseksi. Minussa on paljon puutteita ja olen usein turvannut enemmän omiin voimiini kuin luottanut Johdatukseen. Mutta tällä hetkellä saan suurta iloa siitä tiedosta, että mummi kuoli uskossa Jeesukseen. "Vielä tänä päivänä olet kanssani paratiisissa", se on nyt totta mummini kohdalla. Kun kävin katsomassa mummini ruumista, saatoin sanoa luottavaisin mielin "näkemiin" - ei "hyvästi".

Olen saanut monia osanottoja, kiitos kaikille, jotka tuette minua tänä aikana.

- - -

Hulda Kaisamatti o.s. Kostamovaara

31.1.1915 - 2.1.2009

Kemijärven Levärannalla vuosikymmeniä Kiherin tilaa emännöinyt Hulda Kaisamatti, ”Meiän Ämmi”, isomummini, on siirtynyt iäisyyden rajan yli. Hulda Kaisamatti kuoli uskossa Vapahtajaansa turvaten Hoivakoti Puistolassa 2.1.2009 vaikean sydäntaudin uuvuttamana. Hän oli iältään 93 vuoden ja 11 kuukauden ikäinen. Siirtyminen tästä ajasta tapahtui rauhallisesti, virsimusiikin soidessa huoneessa, vanhimman pojan Maurin ja miniän Marjatan istuessa vuoteen vierellä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Hulda Kaisamatti o.s. Kostamovaara syntyi Kemijärven Kostamossa Laurilan talon tyttäreksi 31.1.1915 – tuolloin Suomi oli vielä suuriruhtinaskunta. Hänen vanhempansa olivat tilallinen, herastuomari Frans Eemil Kostamovaara (1881–1965) ja hänen vaimonsa Ester Maria o.s. Ruopsa (1888–1942). Usein Hulda muisteli lapsuuttaan onnelliseksi. Työtä oli lapsena täytynyt tehdä lujasti, mutta juuri siitä hän saikin myöhemmin voimaa.

Vuonna 1935 Hulda löysi elämänkumppanikseen Kemijoen toisella rannalla sijaitsevasta Levärannan kylästä Kiherin tilan isännän Janne Kaisamatin; hän oli ostanut tilan aikaisemmin isoisältään, nahkurina ja saarnamiehenä tunnetulta Matti Gehöriltä. Hulda ja Janne olivat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa, mutta vaikka Janne-ukki olikin supliikkimies, kesti hänellä aikansa kerätä rohkeutta nuoren tytön kosimiseen – olihan Hulda häntä yli 12 vuotta nuorempi. Hulda ja Janne saivat kuusi lasta, joista neljä on vielä elossa. Pojista Sulo kuoli alle kuukauden ikäisenä ja Markku menehtyi kaivosonnettomuudessa 26-vuotiaana.

Elämäntyönsä Hulda Kaisamatti teki maatilan emäntänä. Hän ehti kokea monet historian ajanjaksot myös omassa elämässään. Sota-aikana täytyi lähteä evakkoon ja jättää rakas kotiseutu, veli kaatui isänmaan vapauden puolesta ja äiti menehtyi suruunsa vuotta myöhemmin. Sotavuosina Kiherin emäntä oli mukana kotirintamanaisten ponnisteluissa. Sotien jälkeen lujalla työllä maa jälleenrakennettiin. Kiherin emäntä tunnettiin poikkeuksellisen kovana työihmisenä, jolta tapahtuivat niin naisten kuin miestenkin raskaat työt. Viimein, vuonna 1976, oli karjanpidosta luovuttava. Sitä ennen he olivat jo rakentaneet Uudeksi Kiheriksi kutsutun kodin omistamilleen maille muutaman kilometrin päähän vanhasta sukutilasta.

Myös yhteiskunnalliset asiat olivat Hulda Kaisamatin sydäntä lähellä. Kiinnostus niihin oli kodin perua, olihan isä ollut voimakkaasti mukana niin kunnan kuin seurakunnankin hallinnossa. Myös puoliso oli mukana luottamustoimissa. Poliittiselta kannaltaan Janne ja Hulda olivat kumpikin Maalaisliitto-Keskustapuolueen jäseniä. Valtakunnan ja kotiseudun tapahtumat olivat isomummini mielenkiinnon kohteena viimeisiin elinaikoihin saakka.

Olin yksi monista isomummini jälkeläisistä. Lapsuudestani muistan hänet puuhakkaana hahmona, jonka luona käytiin lomilla juomassa mehua ja syömässä torttuja. Vähitellen tutustuin häneen ihmisenä. Keskustelimme monenlaisista asioista, jälkikasvun kuulumiset olivat hänelle tärkeitä. Erikoisena huolenaiheena hänellä oli, kun hänen nuorin poikansa Jussi sekä minä emme ole vielä löytäneet puolisoa, mistä aiheesta hän laski monesti myös leikkiä. Keskustelijana mummi oli terävä-älyinen ja hän viljeli ajoittain melko värikästäkin huumoria puheessaan.

Seurasin läheltä Hulda-mummin elämän viimeistä vaihetta, joka alkoi keväällä 2004, jolloin hän joutui lonkkamurtuman vuoksi jättämään kotinsa. Oma koti, tuttu ympäristö ja rakkaat kotimetsät oli varmasti tuskallista jättää. Terveydellisistä syistä paluu kotiin ei enää onnistunut. Kaiken tämän hän luonteeltaan hyvin vahvatahtoisena kesti stoalaisella mielentyyneydellä. Edessä oli yli puoli vuotta sairaalan vuodeosastolla, kunnes paikka Puistolan Palvelukeskukseen aukesi. Siellä Hulda viihtyi erittäin hyvin. Kävin katsomassa häntä viikoittain ja tuskinpa oli monta vierailukertaa, jolloin hän ei olisi muistanut kiitellä ystävällistä henkilökuntaa.

Viimein voimat uupuivat. Vaikka keväällä keuhkokuume vielä päihitettiin, niin pitkäaikainen sydänsairaus paheni asteittain. Viimeiseksi meni liikuntakyky. Mietin monesti, miksi yhtä ihmisistä näin paljon piinataan. Lähes kaikesta hän joutui luopumaan. Mutta yksi jäi ja sen mukana kaikki, jolla todella on merkitystä – usko Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön. Jouluaatonaattona Hulda pyysi Herran Pyhän ehtoollisen ja hän sai myös synninpäästön Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Sen jälkeen hänen ajatuksensa olivat jo lähestyvässä taivasmatkassa. Minulle hän toivotti näkemiin riemumielin, varmana siitä, että kuolema on voitettu Golgatan ristillä.

Samalla tavoin kuin Lapin herättäjän Lars Levi Laestadiuksen tytär kuvaili isänsä poismenoa, voisin minä kirjoittaa isomummini lähdöstä tästä ajasta. ”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Omaisten ja ystävien vierailut ilahduttivat isomummia suuresti ja läheiset olivat aina hänen rukouksissaan. Nyt emme voi enää ilahduttaa häntä, hautakynttilä ei lämmitä ketään. Mutta omassa surussani olen saanut suurta lohtua Raamatun sanasta. Jeesus on elämä ja kuolema on voitto. Isomummini Hulda Kaisamatti uskoi tämän omakohtaisesti ja se on nyt hänen kohdallaan käynyt toteen. Taistelu on päättynyt iankaikkiseen voittoon.

kiitollisuudella, kaipauksella, kunnioituksella

pojanpojanpoika

Janne Kaisanlahti