Kirjoitan näitä rivejä perjantai-illan tunteina, jolloin Irakin tyrannin Saddam Husseinin on kerrottu luovutetun irakilaisten viranomaisten huostaan. Mies, joka on hallinnut useasti maailman uutisia lapsuuteni päivistä saakka, on pian poissa. Muistan penskana seuranneeni Persianlahden sodan vaiheita sikäli kuin niitä silloin ymmärsin. En tunne riemua, vaan surua, mutta en suinkaan tyrannin poismenon johdosta, vaan muistellen niitä satoja tuhansia ihmisiä, jotka menettivät henkensä hirmuhallitsijan vuoksi.

Saddam Husseinin 69 vuotta kestänyt elämä on päättymässä. Se alkoi irakilaiselta maaseudulta pikkukylän surkeasta savimajasta ja johti käsittämättömän loiston päiviin ja lopulta muutaman neliön vankiselliin. Se sisältää ajan lännen ystävänä, irakilaisten lukutaidon ja koulutuksen edistänä ja naisten tasa-arvon lisääjänä. Mutta se sisältää myös hirvittävät sodat, kidutukset, vastustajien murhat ja mielettömän julmuuden. Isättömän pikkupojan matka al-Oujan kylän kurjuudesta Bagdadin presidentinlinnaan päättyi hirttolavalle.

Kuluneina päivinä erilaiset tahot katolisesta kirkosta kotimaamme poliitikkoihin ovat vaatineet kuolemantuomion peruuttamista. Varmasti moni länsimainen, mielestään sivistynyt ihminen on kauhistellut Irakin nykyisen pääministerin lausuntoa: "Koska kunnioitamme ihmisoikeuksia, on meidän pantava täytäntöön Saddamin ja hänen neuvonantajiensa kuolemantuomiot. Saddamin teloitusta vastustavat tahot väheksyvät Irakin marttyyrien arvokkuutta." Olipa koston vaatiminen kuinka keskiaikaista tahansa, niin ei tämä meidänkään systeemi voi olla oikea, että toisten tappanut saa muutaman vuoden vankeutta ja pääsee kohta vapaalle ja uusimaan tekonsa. Se on uhrin muiston ja omaisten päälle sylkemistä. Kunpa se kaikki energia, jolla Saddamin teloitusta on vastustettu, olisi käytetty todellisten ihmisoikeusloukkausten uhrien, hirmuhallitusten vainoamien ihmisten auttamiseksi!

Tuhansien ihmisiä kuolemaan tuominnut Saddam on kohdannut maallisen oikeuden ja saanut ansaitsemansa rangaistuksen. Sen jälkeen hän astuu taivaallisen tuomioistuimen eteen. Uskon kristillisen opin mukaisesti, että jos Saddam aidosti katuu syntejään elämänsä viimeisellä hetkellä, hänkin voi ne saada Jeesuksen veressä anteeksi. Mutta mikäli hän päätyy iankaikkiseen kadotukseen, on se varmasti tuhattakin hirttämistä pahempi. Kenenkään ihmisen taivaaseen tai helvettiin päätymiseen meidän ei käsittääkseni pidä ottaa kantaa. Se ratkeaa viimeisellä tuomiolla. Saddamin maalliseen tuomioon kyllä voi ottaa kantaa ja sanon vielä kerran oman mielipiteeni: kuolemantuomio oli oikein.

Joku voi kysyä, että oliko Saddamin syrjäyttämisestä mitään hyötyä? Jos sama meno Irakissa jatkuu, niin kohtahan siellä on kuollut enemmän ihmisiä kuin Saddam ehti tappaa. Monen mielestä USA on samanlainen sotarikollinen kuin Saddam oli. Minä en yhdy näihin ajatuksiin, vaikka amerikkalaisten toimissa on paljon kritisoitavaa. Terroristithan Irakissa tekevät jatkuvasti pommi-iskuja, usein vielä itsemurhaiskuja. Ei niitä Amerikka tee, mutta jos Amerikka vetäytyisi Irakista, edessä olisi vielä pahempi kaaos mitä nyt. Joskus tietysti on vetäydyttävä. Käsitykseni mukaan Irak tarvitsee oman, vahvan armeijan kukistamaan terroristit. Ääri-islam on vakava uhka maailmalle eikä tilannetta tee yhtään helpommaksi se, että naapurimaan presidentti kieltää juutalaisvainojen olemassaolon ja vaatii samalla Israelia tuhottavaksi. En pidä USA:ta ja Israelia läheskään virheettöminä, mutta tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että maailman mahtavin supervalta on Yhdysvallat esimerkiksi Ahmedinejadin Iranin tai talibanien Afganistanin sijaan.

Muista uutisista lyhyesti. SDP on arvostellut Keskustan EU-linjaa. Sitä olen tehnyt monesti minäkin, mutta demareiden vaalitemppuilu saattaa tänä keväänä epäonnistua. Puolueella on niin monta Nato-linjaa, että eipä paljon pitäisi olla varaa toista moitiskella. Se tietysti on totta, että kansallisia etuja liittovaltiokehityksen sijaan korostavia tahoja Keskustan sisältä löytyy. En ole koskaan salannut sitä, että EU-perustuslakia en hyväksy ikinä. Mutta useissa kysymyksissä puolue on yhtenäinen ja tarjoaa varmasti maalisvaaleissa elämänläheisemmän vaihtoehdon kuin muut puolueet.

Toinen mieltäni kuohuttanut uutinen on, kun joulunpyhinä luin juorulehtiä ja huomasin, että rouva Victoria Beckham on arvostellut Jennifer Lopezin ulkonäköä. Luurangonlaiha rouva Beckham on juuri sitä ihmistyyppiä, jonka päästäminen toimimaan mallina antaa hirvittävän esikuvan nuorille tytöille ja on suorastaan rikos ihmiskuntaa kohtaan. Onneksi maailmalla on hiljalleen havahduttu vaatimaan painavampia malleja, mikä on varmasti vain hyvä asia. Melkein voisi jättää kirjoittamatta, mutta kun vanhaan Senecan vertaukseen löysin mielestäni hyvän kohteen, niin todettakoon, että jos rouva Beckham arvostelee Jennifer Lopezin olemusta, niin se on sama kuin maan pinnalta heitetyillä keihäillä koettaisi sammuttaa auringon.